Ajatusten hiljaisuus (Näyttely: Taanila)

Mika Taanila: Muistikatko. Hämeenlinnan taidemuseossa (Viipurintie 2, Hämeenlinna) 30.10.2015-6.3.2016.

Kuva otettu 07.03.2016 klo 11.03On vähän hassua kirjoittaa näyttelystä, joka on päättynyt eilen, mutta pääsin itsekin käymään siellä vasta sen viimeisinä hetkinä. Mika Taanilan Muistikatko täytti yhden kerroksen Hämeenlinnan taidemuseota (joka on muuten varsin iso museo, kaksi kokonaista rakennusta).

Sympaattinen video- ja installaationäyttely oli yllättävän helppo läpikäydä, vaikka moni teos pitikin ääntä. Jotenkin keskittyminen oli siitä huolimatta mahdollista. Tämä on minulle harvinaista; yleensä äänten sekoittuminen ajaa hulluuteen, jossa en saa mistään tietystä äänestä otetta. (Teosten sekoittuminen ei sinänsä varmaan ole paha juttu. Niitä pitäisi vain osata kuunnella yhtä aikaa ja limittyneinä.)

Taanilan teoksista puhuttelevimpia olivat hiljaisuudet (My Silence). Videolla Taanila on pätkinyt elokuvan Ilta Andrén kanssa siten, että kaikki puhe on leikattu elokuvasta pois. Kun puhe poistetaan, jää vain sisäänhengityksen ääniä. Elokuvasta tulee huokailua, aloittamista, kesken jäämistä, aikomuksia.

Toisessa samannimisessä teoksessa Taanila on käynyt läpi kyseisen elokuvan käsikirjoituksen ja poistanut kaikki vuorosanat siitä. Jäljellä on keskustelijoiden nimiä ja hiljaisuutta, tyyliin

André:                                           .

Tyhjä käsikirjoitus on kaunis ja niin täynnä tunnelmia, että kyseenalaistan sanojen tarpeen kokonaan.

Jostakin syystä hyvin liikuttava oli myös Hämärä-videoinstallaatio, jonka kuvissa rupikonnat metsästävät koetilanteessa matoja, joita ne eivät koskaan saa kiinni (koska välissä on lasi). Vähitellen valo himmenee, rupikonnan reaktiot hidastuvat, ja lopulta rupikonna ei enää näe koko matoa vaan tuijottaa tyhjyyteen, kun mato kulkee ohi.

Teos synnytti minussa syvää surua jotakin sellaista kohtaan, jota on vaikea määritellä. Että rupikonnan yrityksiä ei palkittu vaan lasi esti sitä saamasta saalista. Että valo himmenee meiltä kaikilta vähitellen, kun kuljemme vanhuutta kohti. Että me kaikki tulemme unohtumaan. Että me voimme kuvitella olevamme yksin pimeässä, mutta edessämme on siitä huolimatta paljon matoja ja mahdollisuuksia – me vain emme juuri nyt näe niitä (oman pimeytemme vuoksi).

Taide saa käyttää materiaalinaan elokuvia, löydettyjä videonauhanpätkiä ja mitä tahansa ympäristöstämme. Mietin, missä kulkee raja – miksi jonkun lainaaminen on tekijänoikeuksien takana ja tuottaa lainaajalle sakkotuomion, jonkun toisen lainaaminen ja uudelleenkäyttäminen on sallittua ja tekee lainaamisesta taidetta.

Näyttely oli (toistan tämän) sympaattinen ja inhimillinen. Teosten mittakaava oli sopiva, samaistuin, sain kiinni.

(Näyttelyssä ei saanut kuvata, joten tarjoan teille hämärretyn kuvan näyttelyluettelosta.)

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: