Kommentteja (Näyttely: Uusin silmin, Mältinranta)

Uusin silmin – Tampereen Taiteilijaseuran näyttely osana Suomi 100-v. juhlavuotta. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 17.6.2017 – 4.7.2017.

Taiteilijat Mältinrannassa: Krister Gråhn ja Hannamari Matikainen, Anne Hakala, Katri Heinänen, Anna Hyrkkänen, Emmi Kallio, J-P Köykkä, Paula Mikkilä, Anna Pekkala, Erno Peltonen, Helena Pokkinen, Helge Riskula, SA Salmela, Marjo-Riitta Sasi, Minna Soraluoma, Kati Valkonen.

–

Anna Hyrkkänen: Bonsai.

Uusin silmin -näyttelykokonaisuus on vallannut useita Tampereen näyttelytiloja. Aloitin kierroksen Mältinrannasta.

Uusin silmin sisältää kommentteja suomalaisen taiteen historiaan. Taiteilijat ovat ottaneet lähtökohdakseen jonkin Suomen itsenäisyyden aikana valmistuneen teoksen, johon he ovat tehneet oman teoksensa kommenttina. Kommentit ovat erilaisia: toiset ovat selvästi kunnioittavia, toiset humoristisia – toiset esteettisiä, toiset yhteiskunnallisia.

Lähtökohta on kiinnostava. Teosvalinta voi olla sattuma tai hyvinkin harkittu teko. Kyse voi olla vain siitä, että taiteilijan estetiikka sopii johonkin teokseen tai sitten, toki, valittu teos voi olla merkittävässä roolissa sen valinneen taiteilijan elämässä. Sitä meille ei kerrota, ja hyvä niin.

Näyttelyn kantavana voimana on se, miten erilaisia viittaukset teoksiin ovat. Joskus suhde on suora (Marjo-Riitta Sasi: Hattupäinen omakuva isän kuoleman jälkeen – Ellen Thesleff: Hattupäinen omakuva), joskus ovela.

Katri Heinänen: Siistijä.

Ovelana pidän esim. Katri Heinäsen Siistijää (kommentti teokseen Rauni Liukko: Siivooja), jossa osa kukilla täyteystä kuvapinnasta on pyyhitty puhtaaksi. Teos on paitsi kommentti siivooja-aiheiseen veistokseen myös taidemaailmaan, jonka absurdit uutiset toisinaan kertovat, miten siivoaminen on tuhonnut teoksia museoissa.

Anna Hyrkkäsen Bonsai (kommentti teokseen Aukusti Tuhka: Vanha omenapuu) on esinekooste, joka nostaa omenapuun assosiaatioita kolmiulotteisesti esiin valkoisesta seinästä. Siellä ovat niin puunrunko kuin omenat, ja puiset kehykset nojaavat seinää vasten.

Ahdistavimmasta päästä on Anna Pekkalan The Great White Trash (kommentti viattomanoloiseen Viktor Janssonin Kalapoika-suihkulähteeseen). Valkoinen valas on kokonaan muoviroskaa. Se roikkuu katosta kuin pyydyksestä; elinkelvoton, käyttökelvoton olento, joka ei vain ymmärrä kuolla sukupuuttoon.

Näyttely on sen tyyppinen, että jokaisen teoksen avaaminen tässä söisi sen katsomiseen liittyvää iloa. Niinpä kerron vain sen verran, että kuvat alkuteoksista on asetettu esiin kommenttiteosten viereen. Vertaileva katsominen on paitsi sallittua, siihen suorastaan kannustetaan. Pelkoa siitä, että taidehistoriaa tuntematta putoaa kärryiltä, ei siis ole.

Anna Pekkala: The Great White Trash.

Muita Uusin silmin -näyttelypaikkoja ovat Hiekan taidemuseo ja Emil Aaltosen museo. Niihin menen käymään ensi viikolla.