Posts Tagged ‘Amos Rex’

Kaunista, oivaltavaa (Näyttely: René Magritte)

Magritte: Elämänviiva. Amos Rex (Lasipalatsi) (Mannerheimintie 22–24, Helsinki) 8.2. – 19.5.2019.

Teoksien_kuvapohjat_medialle_2019-12-186

René Magritte: La Chambre d’écoute (Kuunteluhuone), 1958. Kuva on Amos Rexin lehdistökuva.

René Magritte oli suuri syy siihen, että aloin aikanaan opiskella taidehistoriaa. Tarina ei ole kauhean kiinnostava (opiskelin tanssia, ja tanssiopintoihin kuului pakollisia taidehistorian luentoja. Siellä jokin Magritten teos pamahti valkokankaalle, ja se oli sitten menoa).

Magritten surrealistinen, nokkela ja ihmisläheisiä oivalluksia tarjoava taide tuntui omalta jo 18-vuotiaana. Teoksia oli helppo lähestyä, tunsin ymmärtäväni niitä ja sen lisäksi ne olivat kauniita katsoa.

Magritten taide on yhä kaikkea tätä: helppoa lähestyä, kaunista, oivaltavaa. Amos Rexiin koottu, suuri näyttely kuljettaa katsojan Magritten uran vaiheiden läpi loogisesti ja ilmavasti. Kaikkea on sopivasti, ähkyä ei tule.

Amos Rexiin saa tosin jonottaa. Ja sisällä näytteytiloissa ihmisiä on niin paljon, ettei kaipaamani katsomisen flow-tilaa ole mahdollista saavuttaa. En voi siirtyä spontaanisti teokselta toiselle; odotan vuoroa, etsin väliä johon mahtuisin. Minun on vaikea tottua siihen, ettei taide ole oma, yksityinen kokemukseni. Taiteesta on tullut massojen omaa, ja sen luo kuljetaan jonossa.

Minulle näyttelyn innostavimmat tarjoomukset olivat pieniä lyijykynäpiirroksia, mainosjulisteita (yksikin tupakkamainos, joka näyttää aavemaisen uhkaavalta, vaikka siinä on vain sinisilmäinen, nuori nainen näennäisen rauhallisessa ympäristössä) sekä Margitten sikailuvaiheeksi nimitetyn kauden maalauksia. Näissä on uskomaton värimaailma, ja muuten hyvin kurinalaisen maalarin irrottelua on todella hauska katsoa.

Ihastuin siis kaikkeen sellaiseen, joka raotti tiukan, harkitun estetiikan verhoa. Nopeasti tehty piirros, lennokkaasti maalattu kuva.

Eipä siinä, rakastin toki kaikkea. Vihreää omenaa, kivettynyttä piknik-asetelmaa, kaikkea. Magritten vapaus löytyy kuvien sisällöistä ja aiheista, ei niinkään sivellintekniikasta, ja välillä tekikin mieli sanoa ”rentoudu! päästä itsesi irti!” Taiteilijan työskentelyn eri puolia oli siis erityisen valaisevaa nähdä.

 

Suuntavaiston sekoittamisen taide (Näyttely: teamLab)

teamLab. Amos Rex (Lasipalatsi, Helsinki) 30.8.2018 – 6.1.2019.

1440x700-graffiti-nature

Graffiti Nature: Lost, Immersed and Reborn teamLab, 2018, Interactive Digital Installation, Sound: Hideaki Takahashi © teamLab”

Vaikka Amos Rexin avautumisesta on jo vähän aikaa, museoon oli edelleen eilen pitkä jono. Asetuin sen perään ja otin repustani kirjan. Muutaman kymmenen sivua sitä ehti jonottaessa lukea, mutta onneksi oli aurinkoinen päivä.

En oikein osaa sanoa, millainen uusi museorakennus on, sillä se täyttävä teamLabin näyttely on kuin tehty sekoittamaan museon mittasuhteita ja kävijän suuntavaistoa. Huoneesta toiseen eteen tulee erilaisia valoteoksia, jotka pyörivät seinillä, liikkuvat lattioilla ja katossa. Sen lisäksi tiloissa on peilejä, joten niissä liikkuminen vaatii valmiutta törmätä milloin tahansa oviaukkoon, joka ei olekaan oviaukko.

Museossa oli hurjasti väkeä (tuohon museon lehdistökuvaan voi heti kuvitella ainakin 50 ihmistä lisää), mikä tietysti johti karnevaalitunnelmaan. Heti sisään astuessani näin kaikkialla juoksentelevia lapsia ja joka puolella otettiin selfieitä. Valoteokset ovatkin mahtavia selfieympäristöjä, kun ne luovat jatkuvasti muuttuvaa värimaisemaa kävijöiden kasvoille.

Näyttelyn esitteessä monen teoksen kerrotaan olevan vuorovaikutteisia. ”Kukat kukkivat katsojien ollessa paikoillaan, mutta hajoavat heidän alkaessa kävellä.” Tällaiset efektit jäivät kokonaan näkemättä, kun joka puolella liikkuvat, kymmenet ihmiset eivät tietenkään kaikki olleet yhtä aikaa paikallaan millään hetkellä.

Yritin löytää kaiken alta taiteen, mutta yritykseni jäi puolitiehen. Makasin säkkituolissa ja katselin kohti kattoa virtaavaa valoa, mutta huoneen täyttävä äänimaisema oli todella voimakas (tietysti se olisi muuten jäänyt keskustelevien ihmisvirtojen äänen alle). Jonotin huoneeseen, jossa oli tarjolla vuoristorataefektejä valolla ja kolmijalkaisilla variksilla, mutta sielläkin oli kuulosuojaimia vain lapsille, joten päädyin istumaan lattialla sormet korvissa.

Tällainen taide, johon ei ärsykkeiden liiallisen määrän vuoksi voi lainkaan keskittyä, on minulle erityisen vaikeaa. Ymmärrän kyllä, että tässä on tavoiteltu nyt erilaista suhdetta tilaan ja eksymisen kokemusta, mutta jos se on kivuliasta ja epämiellyttävää, kokemukseen on vaikea rauhoittua.

Voisin saada teoksista enemmän irti, kun kävisin museossa uudestaan (ja ottaisin korvatulpat mukaan). Ehkä yritän sitä sitten, kun kävijöiden virta on vähän vähentynyt (jos se nyt koskaan on vähentyäkseen).

Museorakennus vaikuttaa kyllä tosi hienolta, ja odotan innolla, millaisia teoksia sinne jatkossa tulee esille. Tämän näyttelyn jälkeen podin koko loppupäivän matkapahoinvointia.