Posts Tagged ‘Satu Kalliokuusi’

Itkijärobottien vieraana (Näyttely: Kalliokuusi & Aho)

Satu Kalliokuusi: Läpi Ajan & Outi Aho: Luomiskertomuksia galleria Kapriisissa (Hämeenpuisto 25, Tampere) 10.4.2011 saakka.

Outi Ahon teokset ovat syntyneet Kalevalan luomiskertomuksen innoittamina. Ensin katselin maalauksia ja piirroksia ajatellen, että nämä voisivat yhtä hyvin olla keramiikkaa. Jotakin sellaista käsityöläistä ja perinteistä abstrakteihin kuviin on tarttunut. Vaikka osa kuvista on aika ennustettavia (kuten kuvat sotkanmunista), kulmikkaissa viivapiirroksissa on hienon paljon liikettä, jännitystä ja katsottavaa. Kun selailin Ahon käsinkirjoittamaa ja piirtämää vihkoa, jossa luomiskertomuksen runot on kuvitettu, tajusin, että juuri näinhän tätä kyllästymiseen asti tuttua aihetta pitää lähestyä. Ei niin, että kuvaan toistetaan kirjaimellisesti tekstin asiat vaan mielikuvina, viivojen pyörteinä, tunnelmina.

Todellinen yllätys kohtasi gallerian alakerrassa, jossa Outi Ahon itkijärobotit pyörivät ja laulavat nykyajan itkuvirsiä. Tarttuvat sävelet jäivät päähän soimaan. Lauluissa aallot lyövät yli kaupungin ja lapsi itkee kadonnutta kotiaan. Lauluja on kolme; yksi jäi pelkiksi kuiskauksiksi (mikä ärsytti minua ja sitten pohdin koko kuiskailun ajan, miksi se ärsytti minua niin paljon ja päättelin, että siksi kun en saa tarinasta otetta enkä sävelestä päätä tai häntää ja minut on jätetty tänne kellariin tämän kuiskailun armoille voimattomana vaikuttamaan siihen, en voi kelata sitä tai hypätä seuraavaan tai mitään).

Itkuvirsien kuunteleminen kellarissa alkoi naurattaa. Kun joku toistelee valittavalla äänellä, ettei hän riitä maailmalle eikä elämälle eikä töissä eikä kotona, aloin väkisinkin hihittää, että koitapa nyt keksiä vielä lisää asioita, joihin et kelpaa. Ehkä katharsis on koko itkuvirsiteoksen tarkoituskin? Se, että itkijöinä ovat nuo kuvan pallonmuotoiset robotit, ei oikein toiminut, koska laulut ovat niin selvästi ihmisten laulamia. Jos ääni nyt kuuluu pyörivästä pallosta, en minä usko, että robotti laulaa vaan ajattelen, että laulu on nauhoitettu ja robotti vain toistaa sen. (Teoksen nimi on Eiväthän robotit itke? ja teoksen ohessa oli tekstiä, josta päättelin, että katselen nyt itkeviä robotteja enkä ihmisiä.)

Kapriisin toinen näyttely, Satu Kalliokuusen Läpi Ajan, on eräänlainen matkakertomus taiteilijan pitkältä reissulta autolla Italiaan ja takaisin. Taiteilija itse kirjoittaa: ”Galleria Kapriisin näyttelyssäni on nähtävänä tämän matkan ja Firenzen museaalisen kaupungin taideaarteiden loistokkuuden yms hätkähdyttämänä maalaamani teokset.”

Minulle ei maalauksista oikein välittynyt loistokkuus tai taideaarteetkaan. Maalausten karkinvärinen maailma tuo enemmänkin mieleen lastenkirjakuvitukset. Pyörteistä löytyy kaiken lisäksi erilaisia satuhahmoja (ainakin minun mielikuvituksellani). Taiteilijan matka on ollut ilmeisen villi ja vapaa, mutta kun tiedän, että maalaukset ovat matkalta, odotan niiltä erilaisia asioita. Odotan niiden olevan muistiinmerkintöjä, etsin niistä erilaisia päiviä, iltoja, valon vaihteluja, enkä oikein löydä.

Mutta miksi kenenkään pitäisi tehdä matkallaan sellaisia maalauksia kuin minä oletan? Ei tietenkään pitäisi. Jotenkin vain jäi etäiseksi tämä näyttely. (Pitäisi tietysti osata tonkia itsestään selitys sille, että etäiseksi jäi. Luulen, että usein on kyse ihmisten ja ajatusmaailmojen erilaisuudesta. Jääväthän ihmisetkin usein etäisiksi, kun ei ole mitään puhuttavaa eikä keksitä mitään yhteistä.)

Mainokset