Tematiikkaa (Näyttely: Natri & Tamminen)

Mika Natri, Teemu Tamminen. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 23.9.2012 saakka.

Binäärimaalauksia, sellaisiakin voi tehdä, ajattelen kun katselen Mika Natrin valtavia nollia ja ykkösiä Kapriisin seinillä. Nämä eivät kuitenkaan ole tieteellisen geneerisiä numeroita vaan kummallisia viivojen ja pallojen yhdistelmiä. Nollat ja ykköset ovat alkaneet elää ja sulautua toisiinsa. Ne näyttävät äkkiä joltakin paljon vanhemmalta: tyynyltä, jolla kuivataan muste käsinkirjoitetusta kirjeestä.

Natrin värimaailma on sinivoittoinen. Raikkautta ei ole, ja sekä suuret että pienet maalaukset toistavat samaa ideaa. Muutama kulmikaskin abstraktio joukossa on, ne näyttävät huonekalujen tiukoilta rajauksilta, kulmilta, joita en osaa paikallistaa minnekään.

En yleensä lue näyttelyiden tiedotteita, mutta tämän näyttelyn jälkeen vähän harmittaa, etten. Jotain kokemuksestani jää puuttumaan. En pysähdy minkään teoksen kohdalla havaitsemaan, huomaamaan, yllättymään, oivaltamaan.

Minut on etäännytetty tämän taiteen ulkopuolelle.

Tieteelliseltä näyttävät myös Teemu Tammisen teokset. Pelästyn niiden kolmiulotteisuuden illuusiota, kunnes huomaan, ettei se olekaan illuusio vaan aitoa kolmiulotteisuutta. Huh, hetken jo pelkäsin jonkinlaista noituutta.

Tammisen teokset näyttävät planeettojen runnellulta pinnalta ja mikroskooppikuvilta elämän ytimestä. Elämä koostuu geometriasta.

Suuri Talviuni-maalaus (josta osa alimmassa kuvassa) tuntuu kuuluvan johonkin toiseen maailmaan. Sarjakuvamainen maalaus luottaa perinteiseen fantasiakuvastoon, jossa aurinko sarastaa violetilta taivaalta ja kuolleen planeetan pinnalle leijailee taivaalta valon saattama alaston nainen. Maailma muuttuu vihreäksi. Tällainen kuvasto olisi voinut tuottaa minulle jonkinlaisia tunnetiloja 15 vuotta sitten, mutta nyt olen liian… realistinen? kyyninen? nähnyt jo tällaista liian monta kertaa?

Näistä kahdesta näyttelystä jää kummallinen tunne, että olen käynyt kylässä minulle täysin vieraassa paikassa. Tällaisessa tilanteessa on paras myöntää, ettemme puhu samaa kieltä. Vain ymmärtämättömyyden tunnustamisen kautta voi yrittää löytää jotakin yhdistävää.

Mitä sitten löydän? Rauhallisen tunteen, että tällaista on. Maailmassa, jonka osa minäkin olen, on tällaista.

Tällaistakin.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: