Schjerfbeckiä Ateneumin täydeltä

Helene Schjerfbeck. Ateneum (Kaivokatu 2, Helsinki) 14.10.2012 saakka.

En tiennyt, että Helene Schjerfbeckillä oli niin johdonmukaisesti tapana maalata uusia versioita vanhoista maalauksistaan. Ateneumin näyttely esittelee taiteilijan, joka palasi aiheisiinsa. Tai ehkä ei välttämättä edes aiheisiinsa – ehkä hän palasi muotoihinsa ja väreihinsä, kuka tietää.

Uusintaversioiden värit herättivät kysymyksen iän vaikutuksesta näkökykyyn. En olisi ajatellut tätä, ellen olisi vastikään vieraillut Keski-Suomen museossa Urho Lehtisen näyttelyssä, jossa minulle kerrottiin, että iän myötä Lehtisen väriskaala muuttui ilmeisesti näkökökyvyn heikentymisen vuoksi. Voisiko tätä tutkia mitenkään? Ehkä ei, ellei taiteilija itse ole jättänyt jälkeensä todisteita siitä, että näkee värit eri tavalla kuin nuorena.

Eikä niissä Schjerfbeckin väreissä nyt niin valtavaa eroa ollut, ettei sitä voisi selittää ihan vain mieltymysten muuttumisella. (En tiedä Schjerfbeckistä riittävästi – kenties hänellä oli haukan näkö kuolemaansa asti.)

Näyttelyn esillepano on siten hankala, että juuri näiden vanhojen ja uusien versioiden (jotka on ripustettu rinnakkain) kohdalla on erityisen mielenkiintoista tietää, minä vuonna teokset on maalattu. Vuosiluvut ovat kuitenkin teosten nimikylteissä pikkuruisella fontilla, ja niinpä museossa voi seurata taideyleisöä, joka kävelee edestakaisin: katsoo teosta, kävelee nimikyltin luo, työntää nenänsä seinään kiinni saadakseen selvää vuosiluvusta, perääntyy jälleen katsomaan teosta.

Infotekstit ovat ihanan lyhyitä ja selittäviä, joskin jälkiviisaita; taiteilijalla näyttää olleen murrosvaihe ja oman äänen etsintä päällä lapsuudesta asti, kunnes hän lopulta löytää itsensä vanhuuden lähestyessä. Tällainen ”tässä vaiheessa hän vielä etsi itseään” lienee totta (luulen, että me etsimme itseämme koko elämämme), mutta virallisena totuutena seinillä se vie pohjaa Schjerfbeckin maalauksilta monen vuosikymmenen ajalta. Mikään ei näytä olleen arvokasta ennen kuin hän löysi todellisen kykynsä.

Näyttely on kuitenkin hyvä ja runsas (välillä piti käydä syömässä, että sai vähän hengähtää). Sain uudenlaisia näkökulmia taiteilijaan, mikä on aina hienoa, kun on kyse tällaisesta kansallisesta instituutiosta kuin Schjerfbeck. Kiinnitin esimerkiksi huomiota hänen tapaansa nimetä teoksiaan, se miellytti minua.

Esillä on kuriositeettina myös kaksi El Grecon maalausta, joita Schjerfbeck itse ei koskaan nähnyt, mutta joista hän maalasi oman versionsa mustavalkoisten taidekirjojen innoittamana. Kiinnostavampaa minusta olikin nähdä ne mustavalkoiset taidekirjat kuin alkuperäiset elgrecot – onneksi kirjatkin olivat päässeet esiin.

Kuvata museossa ei tietenkään saanut, joten kuvituksena pääsylipputarra & suklaan käärepaperi. Oi aikoja, oi tapoja!

Mainokset

3 responses to this post.

  1. Ajattelin myöhemmistä toisinnoista samoin kuin sinäkin – omakohtaisia havaintojakin kun on siinä mielessä, että näkö on heikentymässä. Jostain – Hesarista ? – luin mielenkiintoisen jutun miesten ja naisten erilaisesta värinäöstä. Mieleen tuli sellainenkin ajatus, että iän mukana muuttuva sisäeritys, hormonien määrän muutos, voisi vaikuttaa asiaan. Tai sitten vain on kysymys siitä, että iän mukana olennaisten asioiden erottaminen tarkentuu vaikka näkö heikentyy.

    Vastaus

  2. Tuo on kyllä mielenkiintoinen asia tuo näkökyky ja sen muutosten vaikutus taiteeseen. Claude Monet oli myös yksi kuuluisa kaihipotilas-taiteilija.
    Jos jopa 16 prosenttia 65–69-vuotiaista kärsii harmaakaihista, ja yli 85-vuotiaista yli 70 prosenttia (tämä on wikipediatilastotietoa), niin on aika hyvä todennäköisyys sille, että vanhoille päivilleen asti luomisinnon ja työkyvyn säilyttänyt taiteilija kärsii siitä jossain määrin. Eikä edes välttämättä itse huomaa asiaa, koska muutos näkökyvyssä voi tapahtua niin vähitellen.
    Ja voihan kaihi vaivata nuortakin ihmistä…

    Moniko persoonallinen värikokeilija taidehistoriassa onkin ollut näkövammautunut?

    Vastaus

  3. Posted by RJ on syyskuu 22, 2012 at 2:23 pm

    Hmm, jälleen yksi tutkittava asia listaani, jossa on tutkittavia asioita loppuelämän tarpeiksi.

    Ajattelevatkohan taiteilijat koskaan sitä kamalaa seikkaa, että kukaan ei näe väriä tismalleen samalla tavalla kuin taiteilija itse juuri siinä valaistuksessa, jossa sen valitsee? Ehkä oikeastaan taideteoksen väreissä onkin enemmän kyse niiden suhteista toisiinsa kuin juuri tietystä sävystä.

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: