Lupasin teille esseen, sir!

(Olen kirjoittanut tämän pari vuotta sitten (lähden purkamaan vyyhteä kronologisesti kohti nykypäivää; näitä riittää iloksenne varmaan vuosiksi!) joten suokaa anteeksi mahdolliset viittaukset vähän vanhoihin asioihin.)

Lakanoita

Yksin asuessani en voinut viikata lakanoita. Tilanteen niin salliessa olen pakottanut asuinkumppanini mukaan rituaaliin: on seisty pienen olohuoneen eri päissä, kiskaistu lakanaa kerran napakasti ja vedetty sitä sitten muutaman kerran ristikkäisistä kulmista, on taitettu, käännetty, pudotettu yksi kulma ja taitettu taas, on kiskaistu viimeisen kerran ja sen jälkeen olen saanut käännellä lakanan siistiksi paketiksi.

On vaikea selittää, mihin kaikkia taitoksia tarvitaan. Yhtä hyvin lakanakaapin voisi pakata yksinkertaisemmin. Olenkin perustellut viikkaamisvimmaani sanomalla, etten aio olla se, johon tämä sukupolvia jatkunut perinne katkeaa.

Hyväksyn sen, ettei perinteen säilyttämisellä sinänsä ehkä ole mitään arvoa. Hyväksyn senkin, että minua pidetään typeränä, kun tartun perinteeseen näin sokeasti. Viikkaaminen on vielä harmitonta, mutta entä jos perustelisin syrjintää sillä, että tämä perinne ei saa katketa minuun? Pakotan mielelläni muutkin viikkaamaan, mutten tahtoisi, että minua pakotettaisiin ajattelemaan jotakin vain siksi että niin on ennenkin ajateltu.

Perinteen tehtävä on pitää maailmaa koossa. Perinteet menettäessämme menettäisimme pala kerrallaan koko nykyisen kulttuurimme. Perinteet saavat ihmiset toimimaan ennalta-arvattavasti. Voimme ennustaa asioita.

Muistellessaan ja tulevaisuutta kuvitellessaan ihminen käyttää tismalleen samoja aivojensa osia. Tulevaisuus muodostuu menneisyyden palasista ja kokemuksista. Vaikka kuvittelisimme marsilaisten hyökkäävän huomenna kauppakeskukseen, meillä on kuva siitä, mikä on kauppakeskus, millaisia ovat marsilaiset ja miten ihmismassat reagoivat yllättävän vaaran kohdatessaan. Mikään ei ole uutta.

Rajoittunut kykymme rakentaa tulevaisuus vain menneisyyden nojalle vaikuttaa myös siihen, miten näemme maailman tänään. Me haluamme nähdä tutun maailman, sellaisen, johon olemme tottuneet. Maailman pitää näyttää siltä kuin se näytti ala-asteen biologian tunnilla, siltä kuin se näytti eilen.

Vaatimus on asettanut dokumentaristit skitsofreeniseen tilanteeseen. Samalla kun pitäisi kuvata todellisuutta, se pitäisi saada näyttämään siltä maailmalta, joka on ihmisille tuttu. Liian vieras ei ole uskottavaa.

Katsellessani ilmastonmuutokseen herättävää dokumenttia näen jotain, mitä en tahtoisi: kamera siirtyy tutusta luontodokumenttien rajauksesta ja näyttää, ettei kaupungitonta tilaa ole. Kirahvi kävelee tutusti ruskealla, pölyisellä maalla, mutta sen selän takana kohoaa miljoonakaupunki, savusumuinen helvetinportti, jonka rinnalla eläin mahtavan kaulansa kanssakin näyttää pieneltä. Harmaassa betonissa on kylmää, sykkimätöntä kuoleman uhkaa. Se on näennäisen pysähtynyt, raskaasti maahan lukittu tila, joka lähempää katsottuna paljastuu kaikensyöväksi heinäsirkkaparveksi.

Tiedämme kyllä, että ihmisiä on paljon. Miksi asiaa kaunistellaan? Onko ihmisen kaikkialle tunkeutuvissa kaupungeissa jotain, mitä automaattisesti häpeämme? Dokumentaristit kääntävät kameransa häveliäästi muualle, kun turistibussi ilmestyy leijonalauman takana kulkevalle tielle. Vain rottien kerrotaan asuvan aina siellä, missä ihmisetkin.

Sama ilmiö on muuttunut pysyväksi käytännöksi myös kulttuuriympäristöjen kuvaamisessa. Rakennukset kuvataan aina ilman ihmisiä, ikään kuin arkkitehtuuri voisi olla jotain muuta kuin ihmistä koskettavaa ympäristöä. Muinaisten kulttuurien ihmeelliset saavutukset – Gizan pyramidialue, Kreikan ja Rooman temppelit – kuvataan sellaisista kulmista, ettei niitä ympäröivää kaupunkia näy. Sikstuksen kappelin kattomaalaukset näyttävät aina valtavan, kaikuvantyhjän kirkkosalin kruunulta, mutta paikanpäällä kulkee katkeamaton ihmisvirta, joka estää pysähtelemisen maalausten alle.

Ympäristöä jopa suunnitellaan turistikuviin sopivaksi. Gizan pyramidien taakse oli pitkään tarkoitus rakentaa moottoritie ratkaisemaan alueen liikenneongelmia, mutta tie olisi vienyt mukanaan viimeisen kaupungittoman kuvakulman pyramidialueelta. Tietä ei rakennettu.

Haluamme nähdä luonnon ja muinaisten kulttuurien luomat tilat ilman ihmistä, vaikka olemme itse ihmisiä. Olisi helpompi ymmärtää rajaus, jos se koskisi jotain toista – jos jokin vieras, älykäs laji avaruudesta tulisi kuvaamaan luontodokumenttia maapallosta, se saattaisi yrittää löytää rikkumattomat sademetsäkaistaleet ja rajata ihmisen ärsyttävän huomionhakuisuuden pois kuvista. Mutta miksi me emme kestä katsoa itseämme? Miksi meitä hävettää?

Ehkä luontodokumentin kuvaajalle tulee samanlainen olo kuin minulle esitellessäni kotiani vieraille: pöly nurkissa loistaa monen metrin päähän, pöydällä on murusia, lehtipino on kasvanut luvattoman korkeaksi. Oman kotinsa ja intohimojensa kohteet haluaisi esitellä muille mahdollisimman hienoina. Intohimon pitäisi olla muillekin ymmärrettävää. Autoja väistelevä dokumentaristi ei ehkä halua näyttää todellisuuden yllätyksetöntä laimeutta vaan ainoastaan ne loistavat, innostavat, hienot asiat, joita eläinmaailmassa kohtaa.

Onko dokumenttien edes tarkoitus kertoa meille todellisuudesta kokonaisena? Rajaukseen voi olla yksinkertainen syy: kun puhutaan leijonista, näytetään leijonia ja niiden kommunikointia toistensa kanssa. Ihminen ei tunnu kuuluvan niiden keskinäisiin suhteisiin, joten ihminen rajataan pois. Ihmiskulttuuri poikkeaa niin paljon muusta luonnosta, ettei se tunnu luontodokumentin rajoissa millään tavalla oleelliselta.

Eläinten rajaaminen omille alueilleen tai omiin kuviinsa kertoo siitä, mitä ajattelemme eläinten olevan. Ei ole mitenkään erikoista olettaa, että ihmisellä on valta tämä rajaus tehdä. Egyptiläisessä reliefissä noin 5000 vuoden takaa ihmiset kuljettavat lieassa valtavia petoja. Ihminen pystyy rajaamaan eläimen olemassaoloa.

Toisaalta eläimissä kiehtoo juuri se, että ne eivät ole ihmisiä. Miksi me haluaisimmekaan nähdä ihmisiä luonnossa, mehän näemme ihmisiä joka päivä kaikkialla! Lemmikkieläimet ja lintulaudalla piipahtavat talitiaiset muistuttavat meitä jostakin juuri siksi, että ne eivät ole ihmisiä eivätkä ne toimi niin kuin ihmiset. Ne eivät täytä tilaa jatkuvalla puheella. Ne eivät yritä (ainakaan meidän nähdäksemme) olla jotain muuta kuin ovat.

Samoin me voimme suhtautua kuolleisiin kulttuureihin. Vaikka ihmiset rakensivat kaupungin Andien huipulle ja valtavat pyramidit Egyptiin, me emme näe itseämme heissä. Koska minä en tiedä, kuinka valtavat monoliitit on koottu muuriksi, jonka jokainen sauma on täydellisen virheetön, näen rakentajat salaperäisinä olentoina, jollaisia ei nykyään enää ole. Ihmisten rajaaminen pois kuvista sekä asettaa rakentajat kummalliseen aikaan, josta emme tiedä tarpeeksi että konkreettisesti rajaa meidät sen ihmisryhmän ulkopuolelle, jolta tällainen arkkitehtuuri onnistui.

Todellisuudesta luoduista kuvista on vaikea päästää irti. Vaikka yhdellä googlauksella löydän kasoittain kuvia Gizan pyramidien juurille kurottuvasta miljoonakaupungista, näen pyramidit mielessäni tyhjällä aavikolla seisovina monumentteina. Vaikka kaupunki on ollut paikoillaan jo pitkään (ja vaikka tuskin koskaan tulen Gizassa käymään), kuvia katsellessa tuntuu kuin minulta olisi otettu jotain pois. Olen menettänyt illuusioni, tärkeän kuvan kaupungittomasta alueesta, vaikken edes osaa selittää, miksi tyhjyys olisi pyramideille parempi kehys kuin nykyaikainen kaupunki.

Sitä paitsi, miksi ihmiset eivät saisi olla kaikkialla? Ovathan ihmiset ennenkin asuneet pyramidien juurella, onhan ennenkin rakennettu kyliä sademetsään. Ihmiskunnalla ei ole varaa nirsoilla, jokaisen elinalueen on kelvattava. Maapalloa ei tule mistään lisää.

Autiuden ja koskemattoman luonnon vaatimus on aivojemme menneisyyttä tallentavien osien tuote, tulevaisuudenkuva ja haave, jota emme voi vastustaa. Meille on tuotettu kuva tyhjästä menneisyydestä, jossa aikamme voi vain vierailla. Siellä me haluamme yhä viikata lakanoita, ohuiksi kuluneita kankaita, jotka kiskaiseminen saa repeämään rikki.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: