Posts Tagged ‘Galleria Ronga’

Hetkeksi maalattu (Näyttely: Jari Järnström)

Jari Järnström: Heijastuksia / maalauksia. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 7.-26.5.2016.

Jari Järnströmin maalauksissa yhdistyy tunnollisen tarkka ihmiskuvaus ja hetkellisyys, sattumatkin. Ihmiset on lainattu realistisesta taiteesta ja lähes kaikki muu on abstraktia.

Urbaani.

Urbaani.

Näyttely tuntuu heti intiimiltä. Järnström on jättänyt maalauksiin lyijykynäviivoja ja luonnosmaisia kohtia näkyviin. Saan katsoa pinnan alle, teosten anatomiaan. Näky kutkuttaa mielikuvitusta, tuntuu kuin saisin käsiini vieraan maailman kartan.

Monessa maalauksessa on erikoisia valopisaroita, sinertäviä tai vihertäviä täpliä, kuin valo siivilöityisi tuulessa värisevien puunlehtien välistä. Toistuvana elementtinä on myös harmaita ympyröitä, joiden varjostuksista olen lukevinani kuunkierron vaiheita.

Valotäplät lisäävät hetkellisyyden tunnetta näihin monin tavoin taidehistoriallisiin ihmishahmoihin (haen tällä sanayhdistelmällä tunnetta siitä, että ihmisiä on pyritty kuvaamaan näin, realistisesti, satoja vuosia). Valopallot voisivat olla vahinkoja valokuvassa, auringon liian kirkkaita säteitä kameran linssissä.

Pienten teosten sarjasta en niin innostu, niiden lentävät ihmiset ja talojen katot öisessä valaistuksessa jotenkin särkevät sen ainutkertaisuuden, mitä isommissa maalauksissa on. Ymmärrän kyllä, että pieniäkin pitää tehdä. On hyvä, että on mahdollista myydä/ostaa erikokoisia ja -hintaisia teoksia. (Eikä niissä yksilöinä mitään vikaa ole. Lähinnä suhteessa isoihin ne tuntuvat laimeilta.)

Osassa maalauksista kasvaa geometrisia muotoja, labyrintti tai sisäkkäisiä ympyröitä. Ihan kuin nekin julistaisivat pysyvyyttä: että on luonnonlakeja ja on keinoja kuvata näitä luonnonlakeja.

Mutta se valkoinen osa Heijastuksia-maalauksessa! Miten se voi olla niin kaunis? Kerroksellinen, kuorittava, runsas ja mehevä valkoinen. Seison sen edessä pitkään ja hoen mielessäni helvetin kaunista ja yritän muotoilla keinoja sanoa se ilman kirosanoja. En keksi sellaista.

 

Vain tahroja paperilla? (AvaraTaide ry:n piirustusnäyttely)

AvaraTaide ry:n piirustusnäyttely Galleria Rongassa (Rongankatu 1, Tampere) 16.4. – 5.5.2016.

Näyttelyn taiteilijat: Outi Aho, Saara Forsell, Anja Härkönen, Anja Ikonen, Urpu-Elina Korhonen, Miina Laine, Heta Laitakari, Hanna Makkonen, Elina Parjanen, Julia Prusi, Paula Puikkonen, Marje Viitala, Johanna Vilén, Ella Vähäsarja.

Anja Ikonen: Hämeenpuiston linnut I (2010).  Kuva: AvaraTaide.

Anja Ikonen: Hämeenpuiston linnut I (2010).
Kuva: AvaraTaide.

Ryhmänäyttelyjen yhteydessä tuntuu aina siltä, että on varminta tehdä vastuunvapautus: se, että joku jää manitsematta, ei tarkoita, että hänen teoksensa olisivat vaitiolon ansainneet. Ryhmistä kirjoittaminen vain on sellaista, punaisen langan hakemista niin näyttelyyn kuin tekstiin, edestakaisen hyppimisen ja kitkan kitkemistä.

Ja sitten asiaan:

AvaraTaide ry. on koonnut Galleria Rongaan näyttelyn, jossa on piirustuksia monelta puolelta piirtämisen laajaa kenttää. On kuvia, jotka tuovat enemmän mieleen maalauksen. On alastonmallipiirustuksia. On fantasiaa. On abstraktia ja esittävää. Ja on luonnoskirjamainen installaatio, joka peittää yhden päädyn kokonaan.

Hanna Makkosen sarjakuvamaiset, mustavalkoiset kuvat johdattelevat näyttelyyn. Niissä on hienoa vähäeleisyyttä: paperi on repäisty, ei leikattu; kuva on kiinnitetty kehyksiinsä teipillä. Sarjakuvamaista mielleyhtymää vahvistavat teosten nimet, jotka luovat kuvasta tarinan: Inspiration overflow.

Heta Laitakarin Ensimmäiset yrtit on piirretty ja väritetty puisille keittiövälineille. Pidän esineiden käyttämisestä kuvan pohjana (minulla sattuu olemaan seinälläni Pekka Suomäen valokuvavedoksia puisille paistinlastoille). Yrttikuvastoon puuhaarukka ja -kauha sopivat erityisen hyvin. Lisäksi välineet on kastettu maaliin, kuin niillä olisi keitelty kuvaa kokoon. Sympaattista.

Julia Prusin piirustukset vanerille yhdistävät taitavaa piirtämistä, herkkää maalaamista (maalaamista niin, että puun syyt jäävät näkyviin värin alta) ja mystistä kuvastoa. Rakastun puun elävään pintaan. Syistä kasvaa vanerille piirretylle ihmiselle kylkiluita ja kasvukäyriä, on kuin ihmisvartalo olisi tullut maasta esiin sentti kerrallaan, keväällä. (Samaa ihmisen ja luonnon saumatonta yhteyttä on piirustuksissa itsessään.)

Marje Viitalan piirtämät kuvat toimisivat loistavana kuvituksena myytillisiin tarinoihin (tiedättehän, Myytillisiä tarinoita, tuo minut jo lapsuudessa traumatisoinut, kiehtovan mielikuvituksellinen teos). Seuraava teos on yhtä kiehtova, vaikkei olekaan myytillinen: Paula Puikkonen on piirtänyt Annikin korttelin paperiin katsomatta. Lopputulos on samanaikaisesti villin anarkistinen ja dokumentaarinen. Se on myös kubistinen: tuntuu, että näen monta nurkkaa yhtä aikaa monesta eri suunnasta. Piirustuksesta on tullut yhtä tilakokemuksen kanssa, ei pelkkää yhden perspektiivin näkemistä.

Ella Vähäsarja: Laturetkellä. Kuva: AvaraTaide.

Ella Vähäsarja: Laturetkellä.
Kuva: AvaraTaide.

Sitten Elina Parjanen yllättää: hän on tuonut näytille otteita piirroksistaan vuodesta 1977 nykypäivään. Tämä ”elämäni tapetti” peittää gallerian perimmäisen nurkkauksen seiniä. Ajattelen, kuten usein katsellessani esimerkiksi luonnoskirjoja, miten mukavaa olisi osata piirtää. Miten tehokasta on ilmaista kokemus piirtämällä, kuinka helppo kommunikointitapa piirtäminen on.

Seinällä on (ikään kuin juuri tätä todistamassa) Parjasen kirjoittama pitkä teksti. Valkoisen paperin täyttävät sanat tuntuvat kuvien joukossa raskailta. Lukeminen on puuduttavan hidasta, jos sitä vertaa kuvan katsomiseen.

Miten kauheaa on toisinaan ajatella, että minusta jää vain sanoja.

Piirtäminen on niin laaja teema, että sen alle tuntuu mahtuvan miltei mitä tahansa. Eri tavalla kiinnostavat alastonmallien piirtäminen ja korttelin piirtäminen paperiin katsomatta ovat kumpikin valittuja tekoja tyhjän paperin edessä. Piirtäjällä on vastuu valita kohteensa. Jos ajatellaan, että piirtäminen on nopeaa (tai ainakin esimerkiksi öljymaalaamista nopeamaa), piirtäjän vastuu osuu kohdalle usein: joka kerta, kun ottaa uuden paperin.

Elämän ydinkysymyksiä (Näyttely: Johannes Klaus Koskinen)

Johannes Klaus Koskinen: RUKOUS. Galleria Ronga (Rongankatu 1 C 9, Tampere) 2.-14.4.2016.

Koskinen_J_KJohannes Klaus Koskisen näyttelyä galleria Rongassa tekee mieli verrata Kalervo Palsaan. Tiedättehän: sellaisia näkyjä, joissa taistellaan uskonnollisten välttämättömyyksien ja seksuaalisten viettien välimaastossa. Symboliikka on vahvaa: rakastellaan joutsenen kanssa, kun käärme katselee katosta. Välillä kuvien ihmisten vaatteet tuovat mieleen esimerkiksi kirkkomaalausten Neitsyt Marian.

Näyttelyssä ei saa valokuvata, mikä jotenkin vahvistaa tunnetta sen tietynlaisesta kielletystä kuvamaailmasta. Tämä on nyt niin voimakas näyttely, että täältä ei haluta edes valokuvien leviävän holtittomasti minnekään (siksi tuo kuva on tuollainen huono mainosjulisteesta napattu otos).

Vaikka taiteilijan tyyli on levoton ja kuvien aiheetkin ovat paikoin häiritseviä (siis siten, että jokaisessa maalauksessa tapahtuu jotakin intensiivistä, eikä lepotaukoja oikein ole), näyttelystä muodostuu kokonaisuus, jossa ei ahdista olla. Se on kummallista.

Yhteen teokseen kirjoitettu lausepari ehkä selittää näyttelyn yllättävän sympaattista tunnelmaa: ”Täällä on aika pelottavaa välillä. Onneksi meillä on karkkia ja sinä.” Kaiken taustalla on siis kuitenkin vain halu selviytyä pelosta huolimatta, halu kestää elämää pientenkin lohdutusten avulla. Karkkia – kenelläpä meistä ei olisi joskus ollut sellainen päivä, jonka karkki on pelastanut.

Uskonnollisen ja ruumiillisen etsinnän yhdistäminen samoihin teoksiin toimii varsin hyvin. Nämä ovat elämän ydinkysymyksiä.

Ja huomenna galleriassa on hitaan taiteen päivä: galleriaan voi mennä keskustelemaan teoksista rauhassa. Näistä voi löytyä mielenkiintoista puhuttavaa, jos keskustelijat uskaltavat heittäytyä mukaan kuvien ehdottamiin juttuihin.

Taiteilijan sivut:

http://prinssiruusunen.wix.com/johannesklaus

 

 

Tarinoiden ketju (Näyttely: Päivi Hintsanen)

Päivi Hintsanen: Missä tuuli lakkasi. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 12.‐31.3.2016.

Hintsanen_UhmaEn ihan saa kiinni miksi, mutta olen ajatellut, että Päivi Hintsasen näyttelyissä tulee aina surumielinen olo. Toista on Galleria Rongan Missä tuuli lakkasi -näyttelyssä, jossa on suorastaan riemukas tunnelma. Ainakin monin paikoin.

Teoksissa katsotaan ei-niin-kaukaiseen saareen, jossa ihmiset tanssivat, välillä odottavat yksin, saavat taas seuraa ja juhlien jälkeen tuolit ovat tyhjiä. (Minne ihmiset poistuvat näin pieneltä saarelta?)

Teokset ovat vahvasti sarjallisia. Näitä olisi helppo hankkia kotiin ja ripustaa haluamakseen tarinaksi seinälle.

Ehkä ulkopuolisesta asemasta, toisten juhlinnan ja elämän katselemisesta, tihkuu sitä odottamaani surumielisyyttä. Ja vanhojen valokuvien kaltainen nostalginen väritys värisyttää mieltä mukavasti.

Myös puunoksilla istuvista naisista on kuvasarja. Vaikka puissa istuskelevat, vanhahtavaan aikaan sopivat naishahmot kiehtovat mielikuvitusta muutenkin, pisimpään vietän aikaa heidän varjojensa luona. Varjossa olento voisi olla lintu tai nainen, ja ajatukselle on enemmän tilaa.

Hintsasen sadunomaisissa kuvissa nimillä on tärkeä rooli. Tyttö tasapainottelee kirjakasan päällä teoksessa Tarinoilla tasapainoilija II ja mies jättää sateenvarjon maahan Uhmassa (kuva). Pidän taiteilijan itse esimerkiksi nettisivuillaan käyttämästä nimityksestä kuvituksia olemattomiin kertomuksiin.

Kaikista teoksista uniikein, pienistä kallokuvista koostuva Kuusi pientä kuolemaa, on kuin lapsensängyn ylle asetettu varjojen mobile. Yksi kehyksistä on vielä tyhjä. Ehkä siinä on paikka meille, itse kullekin.

(Pahoittelen himpskatin huonoa kuvaa. Tämä oli ainut kuva, jossa oma heijastukseni lasista on lähes siedettävän vähäinen.)

Jotakin vanhaa… (Näyttely: Majander)

Sanna Majander: Muotoseikkoja. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 11.7.-30.7.2015.

SannaMajander1Pienet lankakerät hakevat toisistaan turvaa puisessa laatikossa. Seinälle ripustettuna laatikko on kuin vitriinillinen jalokiviä.

Sanna Majanderin tekstiilitaide on monella tapaa iloista ja rönsyilevää. On hauskaa, että teoslistassa miltei jokaisen teoksen tekniikan kohdalla lukee vanha jokin. Vanha verhokangas. Vanhat turkishatut.

Riemastuttavimpia havaintoja ovat kaulakoruiksi punotut, kuivatut marjat ja jäniksenpapanat. Ne muistuttavat elämästä, jossa mitään ei voi päästää käsistä, koska kaikki on tärkeää (joko siksi, että mitään ei ole tai siksi, että luopuminen on mahdotonta mielenterveydellisistä syistä). Samaan installaatioon ripustettu henkarillinen suruadressien nauhoja siirtää tulkintaani. Ehkä mistään ei voi luopua, koska muistot menneestä ovat näissä esineissä kiinni.

Surua löydän myös pyörivästä vauvanvaatehimmelistä, jossa jokaiseen paitaan on kiinnitetty valkoiset siivet. Höyhenet hipovat lattiaa, kun teos vaitonaisesti pyörii edessäni. Ei ole alkua, keskikohtaa eikä loppua.

Vaikka materiaalinkäyttö olisi iloista ja ennakkoluulotonta, lopputulos voi olla hauraan surullinen. On vaikea suhtautua. Täytyy tehdä selvä jakolinja: nyt tutkin tätä teoksen tekniikkaa, nyt katson tätä teosta kuvana, esineenä.

Lumileikkejä-teoksen lumi on valkoisia sideharsorullia. Muistan, kuinka ala-asteella luokkamme poika tuli eräänä talviaamuna kouluun jalka paketissa. Hän oli hypännyt talonkatolta lumikasaan. Iskunvaimennus ei ihan riittänyt.

SannaMajander2

Nämä muistuttavat minua (Näyttely: Järveläinen)

Pekka Järveläinen: RAJAPINTA. Galleria Ronga (Rongankatu 1 C 9, Tampere) 7.3.–26.3.2015.

Jarvelainen

Se, että tunnistaa, mitä kuvassa on, ei tarkoita, että tunnistaisi, mitä muuta siinä on ja miten. Pekka Järveläisen valokuvissa on kerroksia ja kerroksia, ja (kuten näyttelyn nimikin kertoo) pintoja, joilla eri maailmat kohtavat.

Ajattelen koko ajan M. C. Escherin Kolme maailmaa -teosta, jota aikoinaan tuijottelin kun kirjoitin Escher-graduani. Jotakin hyvin samanlaista iloa maailman hämmästyttävyydestä on Järveläisen kuvissa. Ja Paha mielessä -valokuvan ideakin on samankaltainen: valokuvassa on vedenpinta, kaupungin heijastumat ja vedessä kelluvia asioita. (Kuvassa tuo oikeanpuoleinen teos.)

Välillä maailma näkyy ikkunasta, verhon läpi, ja verhon raidat ovat epätodellisen teräviä viivoja kuvan pinnalla. Välillä maailma on varjo tai vedenpinta. Polkupyörä löytyy ristikon takaa juuri ja juuri. Kaikkialla on mahtavaa geometriaa, kulunutta ja uutta (niin kuin jokainen lätäkkö sateen jälkeen on aina uusi).

Visuaalisia illuusioita todellisuudesta. Ihastuin moneen kuvaan.

 

 

Tuulee (Näyttely: Saviaro)

Elina Saviaro: Tuulee ja pilviä. Elina Saviaron ulkoilmamaalauksia Galleria Rongassa (Ronganktu 1, Tampere) 14.6.-10.7. 2014.

Saviaro1Elina Saviaron näyttelyn nimi ajaa minut loputtomaan kierteeseen. Toistelen sitä, Tuulee ja pilviä, runollista verbinkäyttöä, vai onko se katkelma jostakin lauseesta (”täällä tuulee ja pilviä on on kertynyt taivaanrantaan”), toistelen sitä.

Saviaron tapa maalata maisemia on jotenkin ronski. Hän luo kankaalle oman pienoismaiseman, kohokuvioi pinnan maalilla. Siellä voisi joku muurahaisenkokoinen kuljeskella.

Maisemien tyyli vaihtelee hyvinkin realistisista varsin abstrakteihin. Jännite kantaa läpi näyttelyn, missään vaiheessa ei tee mieli ohittaa yhtäkään maalauksista olankohautuksella.

 

Saviaro2

Näyttelyt: Saukkonen; Lehti; Sorila; Kuchka; Leinonen

SAM_0451Teemu Saukkonen: Maallisia iloja. TR1 (Väinö Linnan aukio 13, Tampere) 26.4.-8.6.2014.

Piia Lehti, Teemu Sorila, Stina Engvall, Juha Viirilä ja Galleria Katko/Heta Kuchka. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 7.5.-1.6.2014.

Taru Leinonen: Heijastus minusta. Galleria Ronga (Rongankatu 1 C 9, Tampere) 3.-22.5.2014.

Kun viikko sitten kirjoitin puolilehti.fi:hin meditatiivisesta hetkessä elämisestä John Cagen mukaan, tällä viikolla lietsoin itseni kahvimaniaan ja tutkin, miten kofeiiniannos vaikuttaa taiteen havaitsemiseen. Levottomaksi teki. Tästä Toinen kuppi kahvia.

Mitattavien asioiden vuoristoluonne (Näyttely: Tuomi)

Anu Tuomi: Näkymiä. Galleria Ronga (Rongankatu 1 C 9, Tampere) 25.1.-13.2.2014.

Tuomi1Maisemia/profiileja. Illuusioita: kaltereita, joiden takana kohoaa vuoristo/tilasto. Kokovihreitä kukkuloita, kokosinisiä vuoristoja.

Anu Tuomi on maalannut maisemansa osissa, ikään kuin todisteeksi siitä, että maisema on liian suuri vangittavaksi vain yhdelle kankaalle. Kaipaan chiaroscuroa, hämyisyyttä kaukaisuuteen. Sinisyyttä horisonttiin.

Maanpovi-sarjassa maisema muuttuu valkoisesta mustaksi, maalaus maalaukselta hiukan Tuomi2tummemmaksi, kunnes ei enää ole erikseen kuviota ja taustaa. Mitä näen, kun näen mustaa mustalla/valkoista valkoisella? Mustavalkoisuus on talvisten alueiden etuoikeus. (Kirjoitin juuri lauantaina kirjeeseen: ”You would like Finland in the winter. It’s all black and white.”)

Jostain syystä toivoisin näkeväni vähemmän taitelijaa näissä töissä. Tunnistettavat siveltimenvedot häiritsevät, tahtoisin vain upota ja unohtaa, että nämä ovat ihmisen tekemiä töitä.

Rakastan luonnosta syksyltä 2013 (alempi kuva), mitattavien asioiden vuoristoluonnetta.

Kalojen ajatus (Näyttely: Moukulainen)

Frida Moukulainen: Joiltain osin. Galleria Ronga (Rongankatu 1 C 9, Tampere) 4.1.-23.1.2014.

Moukulainen1Galleria Ronga on täydellinen paikka Frida Moukulaisen maalaus-kollaaseille. Kun katson ikkunasta sisään, galleria näyttää tyhjältä. Teokset maastoutuvat sinne!

Mutta kun astun sisään, minulle näytetään kerroksia. Pleksiin maalattujen kasvojen varjo lankeaa alle maalatuille, toisille kasvoille. Valo läpäisee pinnan tyhjien silmäkuoppien kautta.

Moukulainen piirtää kummallisia symbiooseja: yhteensulautuneita tuoleja, puistonpenkin lavuaarin alla. On kuin ilmassa leijuvat kalat ajattelisivat takana häämöttävää taloa. Onko hauen painajaisunissa maailma, jonne kalat katoavat, pinnan yläpuolelle?

Värittömyys ja repiminen. Kuin kierrättäisi pahvilaatikoita: hyppisi niiden päällä että saisi ne mahtumaan pienempään tilaan. Viimeistelemättömät reunat antavat piirrosten purkautua tilaan. Sieltä ne tulevat, ajatukset, käyvät kimppuun. Moukulainen2