Amos Andersonin kerroksissa

Ars Fennica 2013: Jeppe Hein – There are No Ordinary Moments 8.11.2013–13.1.2014. Taiteilija kuvassa 10.10.2013–3.2.2014. Metsäretki 1.3.2013–10.3.2014. (Esillä myös Appelsiinitytön maalari August Uotila (1858-1886) 6.9.2013–13.1.2014, mutta en ehtinyt katsoa sitä näyttelyä.)

Amos Andersonin taidemuseo (Yrjönkatu 27, Helsinki).

AAMKävin pitkästä aikaa Amos Andersonin taidemuseossa! Vaikka se on ihan lähellä linja-autoasemaa, se kuuluu siihen osaan Helsinkiä, jonne en osaa mennä. Osaaminen tarkoittaa tässä, että se ei ole tallentunut mieleni virtuaaliseen karttaan (harva asia on) (olen kyllä käynyt siellä ennenkin, joten älkää ihan täysin teilatko minua). Siinähän se oli, korttelin päässä, ja miten kivaa onkaan seikkailla museossa, joka on kerrostalo! (Varsinkin, kun viiden hengen seurueesta kaikki jättävät kännykkänsä säilöön ja lähtevät sitten eri suuntiin.)

Jeppe Hein – There are No Ordinary Moments

Jeppe Hein pyrkii luomaan performansseja katsojan pään sisään. Hän on tuonut museoon valomainoskylttejä, joissa lukee mm. You don’t have to be perfect to be here. Hän myös kyselee paikkakokemuksen perään: oletko oikeasti tässä? Ja sitten hän saa seinänmittaisen peilin tärisemään niin, että oma kuva muuttuu hahmottomaksi kaaokseksi.

Valomainokset ovat jotenkin helppoja. Tuntuu, että tekstin takaa ei aukea toista ulottuvuutta. Sinun ei tarvitse olla täydellinen – onko se vitsi? Tehdäänkö tässä pilaa minusta, museoinstituutiosta vai meikkimainoksista? Vai niistä kaikista?

Sama ajatus käy mielessä, kun teos Sinä paljastuu peiliksi. Niin, minä. Miten tähän pitäisi suhtautua? Saisinko edes rahtusen syvällisyyttä, kiitos?

Osa teoksista on harkitumpia. Peililabyrintin keskellä katoan näkyvistä. Seison keskellä peilejä, eikä minua näy. Sen tajuaminen tuntuu hienolta ja yhtä aikaa kammottavalta. Taajuusakvarellit saavat minut pohtimaan omaa värisuhdettani. Samanlaiset roiskekuviot näyttävät yhdenvärisinä kauniilta ja toisenvärisinä rumilta. Mistä se johtuu? Mistä ylipäätään johtuu, että pidän joistakin väreistä toisia enemmän?

Hengityksen liikettä kuvaavat akvarellit (pitkät siniset siveltimenvedot paperilla) tuntuvat taas siltä, että ensimmäistä ajatusta ei ole kehitelty tarpeeksi. Seinäteksti tuo teokseen syvyyttä, mutta teos sotii koko muuta näyttelyä vastaan. Kun muissa teoksissa katsojalle pyritään antamaan kokemus, tämä teos pyrkii tuottamaan selityksiä kokemuksen eteen. En voi katsoa maalausta sinänsä (se ei ole muuta kuin sinisiä vetoja), minun on katsottava sitä vasta luettuani selityksen seinältä: teos kuvaa hengitystä.

Salien värit ovat todella hienot. Jostain syystä kahden värin rajapinta salien välissä seisovan pylvään kyljessä vangitsi minut pitkäksi ajaksi. Sitä sai myös koskettaa, olihan se sentään vain maalia pylvään pinnalla. Värin koskettaminen, siinäpä ajatus. Voiko värejä erottaa toisistaan tuntoaistilla?

Interaktiivinen Valopaviljonki naulitsi seurueemme lapset, vaikka paviljongin kokoa säätelevä polkupyörä olikin lapsille liian suuri. Se ei menoa haitannut. Paviljonki kasvoi ja kutistui, ja kuka milloinkin seisoi sen keskellä. (Ja taas: valoa ihmeellisempää minusta oli paviljongin lämpö, tuntoaistin kevyt varoitus lamppujen laskeutuessa kohti ihon pintaa.)

Taiteilija kuvassa

Taiteilijoiden omakuvista koottu näyttely kertoo taiteilijan tavasta katsoa itseään. Miehet sinisävyisessä hämyssä baskeri päässään ja sivellin kädessään. Naiset keittiössä, kattilat selän takana, punaisessa kodin lämmössä.

Toisille minuus on esine. Maalarintakki, kuten Ulla Malm on omakuvansa nimennyt. Toiset katsovat itseään kuin poliisin tunnistuspiirrosta: suoraan edestä, jokaisen tunnusmerkin esiin tuoden.

Metsäretki

Koko perheelle suunnattu Metsäretki (”koko perhe” tarkoittanee lapsia, koska näyttelyn ääniefektit ja punaiset, painettavat napit (joista kuului lisää ääniä) vangitsivat melullaan nimenomaan lapset) on kiinnostava konsepti.

Seinien ja teosten vuoropuhelu on miellyttävää. Talvimaisemat suorastaan uppoavat valkoisella vanulla päällystettyihin seiniin, puu tuoksuu metsämaisemien ympärillä. Öisiä maisemia näkee vain hetken, kun valo syttyy tiettyyn lamppuun.

Metsälammeksi sisustetun huoneen todella kovaääninen askelia toistava ääniefekti särki kyllä idyllin, mutta lapset tykkäsivät juosta kuin päättömät ympäri huonetta ja monistaa melua joka kierroksella. Onkohan niin, että lapset otetaan huomioon aina nimenomaan suuntaamalla lasten huomio johonkin taiteen ulkopuoliseen? Toisaalta on hyvä, että näin suuressa museossa lapset saavat välillä ryömiä ilveksenluolaan makoilemaan.

Huomasin ajautuvani ristiriitaan. Taidehistorioitsija minussa halusi katsella teoksia ja paheksui kaikkea tätä kuorrutusta, joka vei huomion pois taiteesta. Taidekasvattaja minussa ajatteli, että ihan hyvähän tässä on kasvattaa uutta taideyleisön sukupolvea. Väittelin itseni kanssa pitkälle iltaan.

(Ja koska olin seurueen kera liikkeellä, yksi museon näyttely jäi katsomatta. Museossa ei myöskään saanut kuvata, joten kuiva on tämäkin kritiikki, kuiva ja kuvaton.)

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: