Tämä on kuin… (Näyttelyt: Hinkula; Happonen & Heinonen & Lohko)

Matti Happonen, Mika Heinonen, Kari Lohko: Kolmelta & Kaija Hinkula: Perhosefekti. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 4.1. – 21.1.2014.

Hinkula_TalvimerkintojaKaija Hinkulan maalaukset ovat draperiaa. Maali on kangas, jonka on annettu pudota tauluun.

Kun astuin Mältinrannan studioon, ajattelin ensin silmälasieni menneen huuruun. Ei, huuru oli Hinkulan luomaa harhaa, suuri maalaus harmaan eri pastellimaisissa sävyissä.

Koska teen taidekasvatuksen gradua kuvailutulkkauksesta, ajattelen nykyään aina, miten kuvailla taideteoksia. Miten kuvailla Kaija Hinkulan maalauksia? Saako maalauksen edessä jäädä sanattomaksi?

Hinkulan maalauksen vaativat analogian. Tämä on kuin… jokainen yritykseni alkaa. Tämä on kuin maahan pudotettu kangas. Tämä on kuin linnunsiiven ilmaan jättämä jälki. Tämä on kuin istuva punainen.

Jos en saa käyttää kuin-lauseita, jään tuijottamaan maalauksia ilman hahmoa. Mitä minä näen, jos en vertaa sitä johonkin muuhun?

Pidän näistä maalauksista. Niiden suhteesta toisiinsa. Niiden suhteesta minuun – jostakin välinpitämättömästä myötätunnosta, jota ne huokuvat.

Happonen_HyljatytTalotMatti Happosen Hyljätyt talot -sarja liittyy mielessäni fossiileihin. Talojen fossiilit, lehtien fossiilit, valkoisen pinnan biologinen rosoisuus. (Mielleyhtymä johtuu fossiilista, joka on yöpöydälläni. Se näyttää täysin yhdeltä Happosen teokseensa poimimista lehdistä.)

Talot ovat pimeässä, niin kuin talot siellä, missä ei ole katuvaloja. Viimeksi uutenavuotena yritin kävellä vanhempieni kotoa entiseen mummolaani, mutta koska en nähnyt yhtään mitään, oli käännyttävä takaisin puolimatkassa. Ei katuvaloja. On päätettävä, pitääkö pimeyttä turvallisena vai pelottavana. (Ja lapsena sen matkan kulkeminen tuntui ihan normaalilta.)Heinonen_Sisu

Mika Heinonen on tehnyt kaikki näyttelyn teoksensa Vincentille. Ensin se tuntuu hassulta, sitten hurmaavalta, ja viimeistään Intohimon kohdalla (valtavia puusta veistettyjä omenankotia) liikuttavalta. Valtavalta. Mahtavalta.

Ajattelen itseäni. Miten me teemme asioita ihmisille, joita emme koskaan ole tavanneet. Edesmenneille. Suuren osan siitä, mitä kirjoitan, kirjoitan Bas Jan Aderille, taiteilijalle, joka kuoli 1970-luvulla. Sanat ovat minulle se linnunpesä, johon Heinonenkin kurkistaa, jonnekin pimeään risujen ja oksien välissä.

Heinosen veistokset ovat kivoja ja älykkäitä. Kierteinen puunoksa puristuu ulos valtavasta maalituubista. Sivellin leijuu kankaan yllä.

En tunne tätä taiteilijaa, ajattelen, ja silti tahtoisin halata häntä. Sanoa että hienoa että sinusta löytyy tällainen määrä tunnetta. Sanoa että minä näen, mitä sinä haluat sanoa. (On selvää, etten tiedä mitä hän haluaa sanoa tai mitä hänestä löytyy. Tämä on vain yksi taiteen ominaisuus: se pakottaa katsojan kuvittelemaan tunteita ja viestejä ja persoonallisuuksia kuvan taakse. Näen sen, mitä minun tarvitsee kuvassa nähdä.)

(Ne omenankodat itkettävät minua. Intohimon raikkaus ja katoavaisuus. Missä on Vincent van Goghin intohimo tällä hetkellä? Missä ovat hänen tunteensa?)

Lohko_HuoneentauluKari Lohkon teokset eroavat painollaan näyttelyn kahden muun miehen töistä. Ne ovat raskaampia. Kuin leimasimia, jotka painautuvat ihoani vasten.

Niiden tekstit ovat peilikuvina, niin kuin leimasimissa. Ne kantavat suuria ideoita.

Kauneus hyvyys totuus lukee Huoneentaulussa. Tämä teksti on oikein päin. Jos tämän painaisi paperille, kauneus ja hyvyys ja totuus paljastuisivat nurinkurisiksi käsitteiksi. Ne eivät pysyisi selkeinä ja kirkkaina.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: