Posts Tagged ‘Vaasa’

Jotakin uutta, jotakin vanhaa, jotakin hurmaavaa ja jotakin bensankatkuista (Näyttely: Nuevas Historias)

Nuevas Historias. Espanjalaista nykyvalokuvaa ja videotaidetta. Vaasan modernin taiteen museo Kuntsissa (Sisäsatama, Vaasa) 15.8. saakka.

KuntsiEnsimmäinen visiittini Kuntsiin ei kai olisi voinut parempaan näyttelyyn osua. Espanjalainen valokuva- ja videotaide on inspiroivaa, herkullista ja antaa paljon, ja näyttely sopii rakennukseen kuin valettuna. Erityisesti José Manuel Ballesterin arkkitehtuurikuvat tuntuvat suorastaan jatkavan museon valkoista tilaa suoraan seinien läpi. (Museossa ei tietenkään saanut valokuvata, joten joudun tarjoamaan teille kuvia vain museosta itsestään.)

Olin vähän yllättynyt siitä, miten pieni museon näyttelytila on, mutta on kai viisautta osata tehdä senkokoisia museoita, että jokaisen teoksen jaksaa katsoa. Määrä ei ole taiteessa muutenkaan kauhean oleellinen mittari. Ja tässä näyttelyssä eritoten on tärkeää, että jaksaa katsoa. Valokuvat ovat täysiä, milloin täynnä kirjoja, milloin täynnä rakennuksia. Hakematta mieleen tulevat Almodovarin elokuvat, joissa asunnot ovat aina täynnä seiniään myöten. Värikästä!

Valokuvaa katsellessa on aina ihanaa nähdä nimenomaan se valo. Että kuvaaja on nähnyt valon, joka nostaa esiin muodon. Olipa kuvan sisältö mikä tahansa, espanjalaiset kuvaajat ovat nähneet valon. Espanjalainen ajatusmaailma vaikuttaa näyttelyssä venyvän katolisen kärsivistä muotokuvista (Pierre Gonnard) rakennusten ja kaupunkiarkkitehtuurin kommentointiin (monista arkkitehtuurikuvista Jordi Colomerin surrealistishenkiset kuvat innoittavat omituisuudellaan; kuvissa ihmiset kantavat kadulla pienoismallia talosta, joka on heidän takanaan ihan oikeassa koossa).

Valokuvat jäävät kuitenkin tässä näyttelyssä selvästi videotaiteen varjoon. Videot ilahduttavat, tekevät uteliaaksi. Ja ovat riittävän lyhyitä, niin että ne on mahdollista katsoa kaikki läpi (sekin on viisautta, ettei aseta esille monta maratonpituista videota, joista yleisö jaksaa katsoa vain katkelmia sieltä täältä).

Innostavia! Vai mitä sanotte tästä: Kilpamoottoripyörä ajaa taidemuseossa. Ajaja tekee hurjia käännöksiä, kaasuttaa suorilla ja väistää juuri ennen seinää, taas uusia käytäviä, taas lisää vauhtia. Maalaukset vilisevät seinillä. Lopulta pyörä kaatuu Velazquezin Las Meninasin eteen. Kilpailu on tältä kuskilta päättynyt.

Hurmaavaa. Kriittistä. Huvittavaa. Ja kuinka yksinkertaista: juuri tällaisessa maailmassa me elämme. Hidasta vastaanottamista vaativat lajit kuten kuvataide tai runous jäävät etäisiksi niille, jotka ovat tottuneet viihtymään koko ajan. Kun ei osaa seistä paikallaan ja antaa ajatusten tulla tai olla tulematta (sekin riski on aina otettava), voi vain nauraa kaikelle taiteelle. Se on helppoa. Se on nopeaa ja tehokasta, eikä nauramalla ja ironisoimalla ainakaan nolaa itseään. (Video on Eugenio Ampudian Prado GP.)

Tai tämä: Jalkapallokentällä on kaksi joukkuetta. Ottelu on kiivaimmillaan. Maaleja yritetään kumpaankin suuntaan. Mutta pallon sijasta urheilijat potkivat kirjaa. Kirja riippuu videohuoneen katosta, jotta katsoja saa tutkia sitä lähemmin: sehän on modernin taiteen historia! Ottelua seuratessa on helppo yhtyä ajatukseen. Näinhän historiaa kirjoitetaan, näinhän taiteesta vieläkin puhutaan. Pallo on milloin kenelläkin, ja suunta voi muuttua yhtäkkiä, vaikka kaikki näyttäisi kuinka varmalta. (Videon tekijän nimeä en löytänyt. Tässäpä onkin ainoa esillepanoon liittyvä kritiikkini: taiteilijoiden nimet olisi voinut laittaa selvemmin esiin. Kun nimet ovat seinillä siellä täällä, on paikoin vaikeaa yhdistää oikeaa nimeä ja teosta toisiinsa.)

Vanhoissa kulttuureissa (tarkoitan tällä maita, joissa on koko ajan näkyvissä satoja (tuhansia!) vuosia vanhaa taidetta ja kulttuuria. Maita, joissa kulttuurin ikiaikaisuuteen kasvetaan) nykytaide päätyy toisinaan hajottamaan vanhaa (muistelen tässä ainakin sitä Ai Weiwein teosta, jossa taiteilija pudottaa Ming-vaasin lattialle). Näistä espanjalaisista videoteoksista Weiwein teokselle löytyy sukulainen: Cristina Lucasin Puhu on video, jossa nainen hakkaa lekalla kipsiveistosta palasiksi. Vaarallisenkin näköistä hommaa jatkuu pitkään, tasaisen hakkava rytmi on kuin kone. Lopulta veistos on palasina, mutta mies ei puhu silloinkaan, nainen käpertyy tyhjään, päättömään syliin ja jää siihen.

Kuntsin yläkerrassa on ikään kuin taustaksi espanjalaista modernia taidetta, klassikoita niin sanoakseni: Pablo Picasso, Joan Miró, Salvador Dalí ja niin edelleen. Jotenkin tämä historiallinen osuus jää tyngäksi, ja paikoin sorrun ajattelemaan, että onko niitä kaikkia Mirón tai Picasson töitä ihan pakko arvostaa ja ihastella. No niin, tästähän voisin taas väitellä itseni kanssa: Pitääkö jokainen luonnoskin viedä museoon, kun taiteilija on suuri ja hieno? Vai pitäisikö myöntää, että kaikki teokset eivät ole kiinnostavia? Vai pitäisikö ajatella, että juuri siksi ihan kaikki teokset ovat kiinnostavia, että niitä samoja teoksia näkee liian usein?

En taida käydä tätä väittelyä nyt.

Sen vain totean, että Dalín kuvitukset Divina Commediaan pursuvat hienoja ideoita ja herkkyyttä, joka tuo taiteilijan jotenkin lähemmäksi kuin hänen perfektionistiset suuret maalauksensa. Hienoja hetkiä. Ah.

Kuntsi2Banaaliudenkin uhalla totean myös tämän: vaihteeksi on oikein mukavaa astua taiteen edestä vessaan, jota ei ole lannistettu mitättömään valkoiseen estetiikkaan. Mikähän siinä onkin, että näyttelyjen esillepanossa nähdään vaivaa vaikka kuinka, ja annetaan museokävijän sitten pudota tunteesta pois vielä ennen kuin hän ehtii edes poistua museosta? Vähän niin kuin näkisi typeriä mainoksia keskellä hyvää elokuvaa. Eihän niin saa tehdä; katsojan sielusta on pidettävä kiinni, kun siitä on kerran saatu ote.

Mainokset