Ääniä (Näyttelyt: Thank You for the Music & Murder of Crows)

Thank You for the Music – Kuinka musiikki meitä liikuttaa 17.6.2012 saakka ja Murder of Crows 20.5.2012 saakka. Kiasmassa (Helsinki) .

Musiikki on niin laaja aihe näyttelylle, että ihan yhtä hyvin aiheena voisi olla rakkaus tai ihmisyys. Aiheen laajuus aiheuttaa sen ongelman, että läheskään kaikki musiikki ei ole kaikille kiinnostavaa. Toisaaltahan ongelma on siten positiivinen, että kaikille musiikinharrastajille löytyy näyttelystä omaa lajiaan vastaavia teoksia.

Näyttelyn teeman alle tuntuu sopineen kaikki, mikä viittaa musiikkiin edes jotenkin. Siten teosten kirjokin on valtava. Mistähän tätä nyt lähtisi purkamaan?

Bojan Sarcevic on kuvannut istanbulilaisen yhtyeen harjoituksia; he treenaavat länsimaisen musiikin tuttuja nimiä kutan Nirvanaa ja Bob Marleytä. Video on kiinnostava paitsi tietysti musiikiltaan, myös soittajien ilmeiden vuoksi. Osuin katselemaan kohtaa, jossa bändin vanhemmat miehet paukuttavat rumpuja täydellä teholla, ja nuorempi mies on soolosoittimineen (en edes yritä nimetä sitä, pieleen menee kuitenkin) ihan hukassa.

Teos on yksi niistä harvoista, joiden parissa pääsee oikeasti fiilistelemään musiikkia. Sellaisen rinnalla kaikenlaiset LP-levyillä peitetyt lattiat, hopeoidut julisteet ja kankaalle kirjotut LP-levyjen kopiot vaikuttavat yksiulotteisilta. Musiikkia ilman ääntä!

Graham Dolphin on toistanut näyttelyyn paikkoja, joilla fanit käyvät. Kiinnitin huomioni Freddie Mercuryn oveen, jossa oli kolme lukkoa. Täyteen faniviestejä kaiverrettu ovi lukkoineen vaikuttaa kilveltä tuhovimmaista sotajoukkoa vastaan. Kaiken rikki repiminen, hiusten kiskominen ja ovien kaivertaminen ovat fanien oikeus. Ihmisenkin saa rikkoa, jos häntä rakastaa tarpeeksi.

Fanit ovat oma kansansa. Candice Breitz on kuvannut esimerkiksi Britney Spearsin fanilaumaa. Mietin, mitä muusikot sanoisivat nähdessään tätä kirjavaa hullaantumista. Tuntisivatko he ylpeyttä vai omituista, kiusallista vastuuta?

Jokin näyttelyssä jää häiritsemään. Ehkä se on se sama tunne, joka häiritsee, kun joku hehkuttaa bändiä, josta en ole koskaan kuullutkaan: vieraaksi jääminen. En erota teoksia teoksina vaan viittauksina musiikkiin, jonka joko tunnen tai en tunne.

Ylimmän kerroksen ääniteos Murder of Crows on enemmänkin Murder of Ears; ovella oli tarjolla kuulosuojaimia vain lapsille, joten kädet korvillahan siellä piti istua. Näyttely kyllä varoitti voimakkaista äänistä, mutta eikö olisi helpompaa säätää äänentoisto hiukan pienemmälle? (Okei, tiedänhän minä, että jos teoksen pitää taiteilijoiden mielestä puhkaista tärykalvot, ei näytteilleasettaja voi säätöjä mennä korjailemaan).

Muuten hyvin kiinnostavalta vaikuttanut Janet Cardiffin ja George Bures Millerin teos jäi osaltani varsin lyhytaikaiselle huomiolle, mikä harmittaa. Taideteos, jossa ei ole mitään nähtävää, on houkutteleva idea. Ja karmivan hiipiviä tunnelmia teos ehti minuunkin luoda. Ehkä palaan sinne vielä korvatulpat mukanani.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: