Näyttelyt kansien välissä (eli kolme viimeaikaista näyttelykirjaa)

Kirjat:

Kaupunki. Haiharan taidekeskus 5.8.-3.9.2017. Tampereen kaupungin kulttuuripalvelut.

Tiina Pyykkinen. Vuoden nuori taiteilija 2017. Tampereen taidemuseo. Aboa Vetus & Ars Nova.

Backlight ’17. Valokuvakeskus Nykyaika ja Tampereen taidemuseo.

IMG_20170925_175704

Haiharan taidekeskuksen Kaupunki-näyttely päättyi tämän kuun alussa. Näyttelykirja on odotellut kirjapinoni päällimmäisenä, että ehdin lukea muutamaan muun tamperelaisen näyttelykirjan ja niputtaa ne teille yhteen. Tässä tulee:

Kaupunki-kirja alkaa Elina Alatalon tekstillä taiteilijoiden ja kaupunkien suhteesta. Hän kysyy, ovatko taiteilijat purkamassa ja vastustamassa vai myös ehdottamassa uutta. Hän nostaa myös esiin sen tosiasian, että ne kaupunginosat, joita taiteilijat ottavat omikseen, keräävät yleensä muutakin elämää. Kaupungeille on hyötyä taiteilijoistaan.

Kaupunki-näyttely ei niinkään käsitellyt taiteilijoiden kaupunkisuhdetta vaan laajemmin koko kaupunkiteemaa. Kirjassa on kunkin näyttelyn taiteilijan perustiedot, hyvä teoskuva sekä enemmistöltä myös vastaus kysymykseen tulevaisuuden kaupungista ja unelmien kaupungeista. Nämä lyhyet kaupunkiajatukset poikkeavat perinteisestä näyttelykirjan sisällöstä, ja avaavat yllättävän ikkunan kunkin taiteilijan arvoihin ja maaimankuvaan.

Vastaukset jakautuvat kahtia: osa unelmoi, osa toteaa, että ei tässä hyvin käy. Unelmissa kaupungit ovat täynnä puita ja ihmiset tasa-arvoisia. Dystooppisemmissa tulevaisuuskuvissa vain rikkailla on varaa puhtaisiin kaupunkien keskustoihin, ja köyhien kaupungit hukkuvat rikkaampien roskaan.

Teemu Mäenpää toteaa: ”Kaupunkilaisuus on mielestäni tietynlaista pelkuruutta, jossa koetetaan nojata ja turvata johonkin suurempaan, kuin itse.” Tätä jään pohtimaan.

Tiina Pyykkinen. Vuoden nuori taiteilija 2017 -näyttely oli Tampereen taidemuseossa kesällä. Kävin näyttelyssä kaksi kertaa, toisen ”huvikseni” ja toisen, koska minulta tilattiin näyttelystä kritiikki Keskisuomalaiseen.

Kritiikkejä kirjoittaessani käytän apuna paljon teoskuvia. Tiina Pyykkisen maalaukset eivät kuitenkaan suostuneet kuvattaviksi. Ne kiiltävät ja heijastavat ja valokuviin tallentui vain omia kuviani teosten pinnassa. Niinpä (jouduin vähän kerjäämään) sain näyttelykirjan taidemuseosta työn puolesta. Onhan kriitikolla oltava kotonakin kuvia, joita katsella.

Näyttelykirja on siis toiminut minulle kuvakirjana. Sellaisena se onkin loistava: isoja hyvälaatuisia kuvia vaikeasti kuvattavista teoksista. Toki Pyykkisen teosten luonteeseen kuuluu se, että niitä pitää katsella livenä hankalasti heijastuksia väistellen, joten kirjan kuvat antavat maalauksista liian helpon käsityksen (vaikka on niitä heijastuksiakin saatu upeasti kuvissa esiin).

Kirjan pääasiallinen tekstisisältö on Silja Rantasen artikkeli, joka antaa kuvan määrätietoisesta, tekemisessään varmasta, nuoresta taiteilijasta. Rantasen mukaan taiteilija keskittyy mitä minun tulisi tehdä -kysymyksen sijasta kysymään miten tämän esitän.

Backlight ’17 -näyttelykatalogi on hieno kirja. Kuvia on paljon, ja jokainen taiteilija on esitelty sekä lyhyellä henkilöinfolaatikolla että teosten tiedotetekstillä. Kuvasivuja on jokaiselle taiteilijalle varattu kolme. Koska näyttelyssä on esillä nimenomaan kuvasarjoja, on mielenkiintoista nähdä, mitkä kuvat kirjaan on valittu. Mikä on kunkin kuvasarjan ydin?

Kirja toimii niin kuin näyttelykirjat perinteisesti toimivat. Se kokoaa yhteen näyttelyn ytimen niin, että kirjaa selaillessa voi näyttelyä muistella vielä vuosienkin kuluttua. Kuvavalinnat ovat siksikin tärkeitä: kirjaan valitut kuvat muodostuvat ajan myötä kuvaksi koko näyttelystä. Muu helposti unohtuu.

Kirja on samalla Backlight-näyttelyn 30-vuotisjulkaisu. Tämän ominaisuuden se kantaa loppusivuillaan: siellä on useamman sivun mittainen (englanninkielinen) keskustelu, jossa muutama vuosien mittaan mukana ollut näyttelytoimija keskustelee Backlightin historiasta. On kiinnostavaa lukea esimerkiksi siitä, miten kansainvälinen näyttely pyöräytettiin käyntiin aikana, jolloin kommunikoitiin kirjeillä eikä sähköposteilla.

Sain Kaupunki-näyttelyn kirjan maksutta, kun kävin näyttelyssä. Näyttelytyöntekijä tunnisti minut (!!) ja ojensi kirjan minulle. Tiina Pyykkinen. Vuoden nuori taiteilija 2017 -kirjan sain Tampereen taidemuseosta, kun kirjoitin näyttelystä sanomalehtikritiikin. Backlight 2017 -näyttelykirjan sain Tampereen taidemuseosta, jonka lehdistötilaisuudessa kävin kirjoittaakseni näyttelystä tätä kirjoittaessani vielä julkaisemattoman arvostelun.

 

Mainokset

Niin paljon hyvää (Näyttely: Ville Räty)

VILLE RÄTY: Decay and Growth. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 22.9. – 11.10.2017.

IMG_20170925_151006Kyllä sen kehtaa sanoa: Ville Rädyn maalaukset ovat kauniita. Ne ovat kuvia maailmasta, jossa teollisuus ja teknologia vielä voidaan nähdä romanttisesti, esteettisesti ja huikeina saavutuksina. Jäänmurtajat tunkeutuvat talviselle merelle. Kaupunki kohoaa korkeuksiin.

Tähän saavutuksentunteeseen ei vielä liity ajatus planeetan lopullisesta tuhoutumisesta. Vielä on mahdollista ihailla.

Maalauksissa on iloisia värejä, jotka – yhdessä radiomastojen ja nostokurkien rakenteiden kanssa – ohjaavat tulkintaa huvipuiston suuntaan. Huvipuistoissakin on suuria rakenteita ja koneita. Siellä koneet ovat hauskuutta puhtaimmillaan.

(Yritän nähdä myrkynkeltaisen taivaan myrkyllisenä, mutta ei. Näen sen aina iloisena niin kuin syksyn keltaisissa lehdissä hyppiminen on iloa.)

Maalaukset on tehty rauhassa, kerros kerrokselta rakentaen. Niissä on pinta, johon voi kadottaa itsensä pitkäksi ajaksi. Välillä siveltimenvetojen sumuverho on kuin musiikkia kankaalla. Välillä metsänpohja näyttää kasvavan oikeaa kaarnaa. IMG_20170925_151042

Näyttely on hieno matka ihmisen pakkomielteeseen päästä koko ajan eteenpäin, tehdä koko ajan enemmän. Välillä jopa maalausten osat murtuvat irti toisistaan koneiden painon alla.

Maalaukset saavat minut surumieliseksi ja nostalgiseksi. Niissä on niin paljon hyvää. Mietin, miten sen saisi takaisin; miten voisi nähdä kaupungin ympärillään kuin ihmeen.

Suuri, valkoinen kuu valaisee kaupungin tornit. Ja silloin se tapahtuu: äkkiä tämä on vieras maailma, avaruusmatkailijan löytämä hämmästyttävä paikka. Olemme vasta tutkimusmatkan alussa.

 

 

Taide- ja tiedehistoriaan (Emil Aaltosen museo)

Rakkaudesta tieteeseen. Emil Aaltosen museo (Pyynikinlinna, Mariankatu 40, Tampere) 16.9.2017 – 21.1.2018.

IMG_20170923_175840Minulla on ollut vähän huonoa lukutaitoa viime päivinä. Olen nimittäin käynyt gallerioissa vain huomatakseni, että uudet näyttelyt eivät olekaan vielä avautuneet. Emil Aaltosen museon ovella kävin ensin torstaina (se ei ole auki torstaisin) ja uudestaan tänään, ja näyttelyohjelmasta moneen kertaan lukemani näyttelynnimi ”Rakkaudesta taiteeseen” olikin sitten oikeasti ”Rakkaudesta tieteeseen”. Eli Pyynikinlinnan uusi näyttely kertoo teollisuudesta, ei taiteesta.

Mutta kun siellä nyt kävin, ja jopa ihan sellaisena päivänä, että museo oli aukikin, kerron teille samalla museon perusnäyttelystä. Pyynikinlinnan alakerta kun on aina täynnä taidetta. Museo on viehättävä pieni pistäytyminen taidehistoriaan. Sieltä löytyy uskonnollisia maalauksia, varhaisia Ekmanin Kalevala-kuvituksia, upeita maisemia ja useita kultakauden maalareita.

Erityisen tiivis suhde minulla on Albert Edelfeltin Kirsikkatyttöön (1878). Siinä on paitsi upeaa ihmiskuvausta ja hienoja tekstuureja, myös korillinen kirsikoita! (Maalaus on mahdoton kuvattava, koska aina se jostakin kulmasta kiiltää. Kuva siitä kuitenkin ohessa.)

Myös se yläkerran tiedenäyttely on kiertämisen arvoinen. Vaikka ensin tuntuu uuvuttavalta, kun näkee salillisen verran suuria, seiniin kiinnitettyjä, teskstiä täynnä olevia plakaateja, näyttelyssä on paljon muutakin. Erityisen hienoja ovat pienoismallit sekä videot, joilla kerrotaan Emil Aaltosen elämästä ja urasta. Yhdessä vaiheessa hän omisti lähes koko suomalaisen kenkätuotannon, Sarviksen muovituotannon sekä paljon muuta.

 

Ääneen, yhdessä (Näyttelyt: Silja Selonen; Jouni Toni)

Silja Selonen: Spin. Jouni Toni. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 9.9.-26.9.2017.

SAM_6013Silja Selonen on tehnyt äänen näkyväksi. Hän on tallentanut maalauksiinsa ääniaaltojen resonointia. Esillä on myös äänirauta, jolla voi soittaa äänen, joka on osaan kuvista tallennettu visuaalisessa muodossa.

Maalausten syntyprosessista ei sinänsä tarvitse tietää mitään. Niitä voi katsella myös sellaisenaan.

Kuvissa yhdistyy perinteinen, realistinen, esittävä ihmiskuva ja abstraktius (mutta nythän me tiedämme, että abstrakti on niitä ääniaaltoja). Perinteisestä ihmiskuvauksesta tulee mieleen Suomen taiteen kultakausi pellavapäisine lapsineen.

Esittävyyden rajaaminen vain osaan kuvasta on tehokasta. Pojan kaatama vesi on täydellistä, kirkasta ja virtaavaa. Poika itse uppoaa puoliksi mustaan maaliin, pelkäksi ääriviivahahmoksi.

Teoksissa on mystiikkaa ja tuttua sopivassa suhteessa. Niitä on helppo lähestyä, ne herättävät uteliaisuuden.

Jouni Tonin näyttely alkaa suurilla, värikkäillä teoksilla, joita luulen paperista leikatuiksi. Ne ovat kuitenkin maalauksia. Niissä hahmot ja muodot toistuvat ja kutoutuvat yhteen. Lopputulos on upottava, moniulotteinen kuva, josta nousee esiin tunnistettavia hahmoja: metsää, ihmisiä. SAM_6018

Näyttelyssä on käytetty monta eri tekniikka. On videoita, akryylimaalauksia, vesiväriä ja veistoksia. Koko ajan kuitenkin liikutaan yhtenäisessä maailmassa. Täällä ihminen on osa joukkoa, tunsi hän yhteenkuuluvuutta tai ei. Aina välillä vastaan tulee tyhjiä tai abstrakteja mielenosoituskylttejä.

Tunnelma on jotenkin yhtä aikaa tieteellinen (kaikenlaisia viivadiagrammeja kulkee taivaalla kuin revontulia) ja historiallinen. Värit ovat sellaisia retrovärejä: myrkynvihreää, kirkkaanpunaista. Sellaisia kuin 1960-luvun verhoissa. Kaiken keskellä ihmisjonot kävelevät horisontissa – niin kaukana, ettei kenenkään kasvoja erota (tai edes sitä, millä asialla he ovat liikkeellä).

Maailma on mielenkiintoinen. Tunnistan siinä ulkopuolisuutta, enemmän katselemista kuin osallistumista. Ja kuitenkin ihmiset sulautuvat yhteen.

Julkisia ja puolijulkisia

20170913_115107103Onko meillä kaikilla jokin taideteos, jonka näemme koko ajan? Sellainen julkisen tilan teos, joka osuu koko ajan reitille, minne tahansa menemmekin? Minulla ainakin on sellainen. Se on Unto Hietasen Naula (pystytetty 1969).

Veistos ei ole mikään kaunein näkemäni. Ennen se jäi vähän omituiseen väliin ei-kenenkään-maalle, jolle nyt on rakennettu Toasin uusi kerrostalo. Vuodeksi Naula kaadettiin ja sen päälle oli kasattuna milloin mitäkin rakennustyömaan tavaraa. Seurasin tuskaisena, kun sitä kolhittiin ja siihen porattiin reikiä (kun se pystytettiin uudelleen, se tuettiin aluksi metallitangoilla, joille porattiin reiät suoraan veistokseen).

Nyt veistos seisoo Kissanmaankadun reunalla, pienellä nurmilämpäreellä, muistuttamassa ajasta, jolloin tämä nyt minimaaliseksi kutistunut nurmikko oli suuri piha kerrostalojen asukkaille.

Samalla Naula koki silmissäni arvonnousun. Se on pystytetty kulmaan, jossa auringonvalo leikkii sen geometrisilla leikkauksilla. Sateella se on erityisen kaunis, kun jotkin osat kastuvat ja jotkin pysyvät kuivina. (Ennen sen vieressä oli vielä lipputanko, mutta rakennustyömaan koneet hajottivat tangon, eikä tilalle ole ilmaanunut uutta.)

Tampereen julkisia veistoksia on muuten helppo tarkistella kaupungin sivuilta, jonne ne on listattu.

SAM_5997

Paljon uudempi julkinen teos, Kalle Päätalo -aiheinen Maaltamuutto-veistos (tekijänä Arja Renell) Vapriikin nurkilla (Paikan nimi on Alexandra Siltasen puisto, mutten tiedä tietääkö kukaan sellaisen olemassaolosta). Kolme vuotta sitten julkistettu veistos osuu tielleni hyvin harvoin. Yleensä olen kävellyt sen ohi kesällä, kun sen edessä nurmella makoilee puolialastomia auringonottajia, enkä täten ole kehdannut kuvata veistosta.

Ruosteenväriset ihmishahmot sopivat kauniisti alkusyksyisen luonnon väreihin. Pidän myös siitä, miten hahmojen välissä on pystyraitoja, jotka jatkuvat puunrunkoina puistossa teoksen yläpuolella.

En tunne Päätaloa niin hyvin, että tunnistaisin teoksen ihmishahmoja. Teoksen nimi antaa kuitenkin tilaa ajatella heitä keinä tahansa kaupunkiin muuttaneina; kaupunkilaisena ensimmäistä kertaa asuvana sukupolvena.

IMG_20170913_132808Olen vuosia ajatellut, että pitäisi nostaa esiin Kerttu Horilan veistoksia Taysin tiloissa. Nyt, kun sairaala on rakennustyömaana, teokset eivät enää ole kaikki samassa tilassa. Ennen ne olivat kaikki siinä aulassa, joka on tällä hetkellä sairaalan pääsisäänkäyntinä. Nyt siitä tilasta löytyy vain yksi veistos.

Kiersin tänään Horilan teoksia sairaalalla. Ne sijoittuvat sirkusmaailmaan, mikä on jotenkin mukavan kevyttä mutta samalla dramaattista. Sirkuksessahan uhmataan hauskanpidon sivussa myös kuolemaa.

Lepotauko-veistoksissa sirkuslaiset istuvat tauolla. He hoivaavat pieniä eläimiä sylissään.

Veistosten salaperäisyys asuu niiden sirkusvaatteissa. Nämä tyypit kuuluvat todellisuuteen, joka on omamme rinnalla, arjen ulkopuolella. He voivat milloin tahansa tehdä päätähuimaavia temppuja. Lepotauolla he ovat kuitenkin kuin ketkä tahansa: ihmisiä sukat jalassa, jalkaterät roikkuvat alustan reunan yli. IMG_20170913_132756

 

 

Mennyttä kuvaa etsimässä

SAM_5992Backlight-valokuvafestivaalin ajaksi Tampereen sähkökaappeja on kaapattu festivaalin retrospektiiville. Näyttely levittäytyy kaupungin koko keskustaan. Teoksia voi etsiä kartan kanssa (ainakin festivaalin näyttelypaikoissa jaetaan paperista karttaa (digiversiota en löydä, mikä on tavallaan ihan hauskaa)).

Kuvan teos (Tatiana Barcero: New World – Interior) on ollut Baclightissa esillä vuonna 2005. Retrospektiivisten kuvien katseleminen on yhtä aikaa kävelemistä tilassa ja ajassa.

Samalla pohdin, mistä asti Backlight on ollut jossain määrin omassa tietoisuudessani. Ei ainakaan vielä vuonna 2005, jolloin olen elänyt taidehistorian opiskelijan elämää ja tehnyt gradua.

Jaksan aina hämmästellä sitä, miten vähän taidehistorian opintojen aikana kävin näyttelyissä. Luulen, että se tuntui silloin tarpeettomalta – opiskelinhan taidehistoriaa, en sitä taidetta, jota parhaillaan tehdään. Toisaalta minulta puuttuivat silloin näyttelyissä käymisen rutiinit kokonaan. Galleria ei ollut paikka, jossa poiketa kauppareissulla.

Sähkökaappien taideprojektit tulevat varmaankin vähän tähän saumaan. Kaikkihan eivät ympärilleen katsele koskaan, mutta ne, jotka huomaavat taidetta sähkökaapeissa, saattavat saada niistä rutiinin (katsella aina sähkökaappien teoksia kaupungilla liikkuessaan). Meluisassa, liikkuvien mainosten kaupunkitilassa vaatimattomasti paikkansa ottava taide on myös hengähdystauko.

EDIT Nyt se kartta löytyy verkostakin!

Backlight-valokuvafestivaali Tampereella seuraavissa kohteissa:

Tampereen taidemuseo 9.9.-29.10.2017
(Puutarhakatu 34, Tampere)

Nykyaika 9.9.-2.10.2017
(Kauppakatu 14, Tampere)

Galleria Koppelo 9.9.-30.9.2017
(Kauppakatu 14, Tampere)

Galleria Ronga 9.9.-28.9.2017
(Rongankatu 1C 9, Tampere)

Vapriikki 9.9.-29.10.2017
(Alaverstaanraitti 5, Tampere)

 

Bloggaajan läpinäkyvyydestä

20170411_124547236Kirjoitan tämän blogin lisäksi teeblogia, jonka yhteydessä olen törmännyt ilmaisen teen ilmiöön. Pyrin kertomaan joka kerta tarkasti, olenko saanut kirjoituksen aiheena olevan teen maksutta vai maksanut siitä. Läpinäkyvyys on tärkeää sekä lukijalle että kirjoittajan uskottavuudelle. Alan blogeja lukiessani syynään suurennuslasilla tällaisia asioita. Onko kirjoittaja maksanut tuotteesta vai ei?

Tulin sitten ajatelleeksi, pitäisikö minun tehdä sidonnaisuusilmoituksia myös Nokkoseen. Lienee yleistä tietoa, että kirjoittajat pääsevät lähes kaikkiin museoihin ilmaiseksi pressikortilla? Voisin siitä huolimatta kertoa tämän jokaisen päivityksen lopussa:

Sidonnaisuus: Museo ei ottanut minulta pääsymaksua.

Toiseksi. Saan toistuvasti (vaikken niin usein kuin toivoisin) taidekirjojakin maksutta. Museot antavat toisinaan näyttelykirjat ilmaiseksi, jos näyttelystä tekee jutun. Tämäkin pitäisi ehkä alkaa ilmoittaa:

Sidonnaisuus: Sain näyttelykirjan (hinta 42 €) maksutta.

Onhan se kuitenkin kallis lahja.

Toisaalta ajatus siitä, että työnteosta pitäisi maksaa, on älytön. Jos kriitikon pitäisi maksaa siitä, että pääsee työpaikalleen (näyttelyt ovat osa työpaikkaani), jäisi osa näyttelyistä kyllä kritisoimatta.

Osa näyttelykirjoista jääkin. Kävin taannoin Helsingin Taidehallin mahtavassa Manifesto-näyttelyssä (Julian Rosefeldt). Näyttelykirja maksoi reilut 40 €, ja totesin sen turhan kalliiksi. Olin jo suunnitellut mielessäni, mitä siitä kirjoittaisin blogissa, mutta kirjoittamatta jäi.

Pitäisikö tämäkin ilmoittaa:

Juttu jäi kirjoittamatta kriitikon tämänhetkisen rahatilanteen vuoksi.

Kritiikkiin liittyy ajatus lahjomattomuudesta, rehellisyydestä ja kriitikon omanarvontunnosta. En usko, että laajasti ajatellaan kriitikoiden kirjoittavan kauniisti, jos heidät päästää ilmaiseksi näyttelyihin. En ainakaan itse ajattele näin.

Pitäisköhän tätäkin testata? Maksaa pääsylippu näyttelyyn, josta kirjoitan kritiikin. Ja jos tulee tarve nähdä näyttely kritiikkiä varten uudestaan, maksaa uudestaan. Miten taidekokemus muuttuu, kun se luo loven lompakkoon?

Sehän on suuren osan yleisöstä taidekokemus joka kerta. Lovi lompakossa. Sen punnitsemista, onko näyttely siihen kuluvan rahan arvoinen.

Vastapainoksi on sanottava, että matkustan paljon näyttelyihin, eikä matkakulujani korvaa kukaan. Vaikka rahani eivät mene kulttuurille, maksan näyttelyistä siis yleensä kuitenkin jossain muodossa.

Viimeksi tänään kävin Tampereen taidemuseon lehdistötilaisuudessa. Näyttelyn näin ilmaiseksi, mutta kahvia ja piirakkaa en ehtinyt nauttia (näyttely oli sen verran laaja, että koko aika meni sen katselemiseen, vaikka livahdin saleihin jo esittelypuheen aikana).

En tiedä, miten positiivinen olisin omenapiirakan jälkeen ollut. Astelin sateeseen ja palasin kotiin hauduttamaan teetä.