Taidesokeus, eli Finlayson Art Area, osa 1

Finlayson Art Area. Finlaysonin alue (Tampere) 9.6.-27.8.2017.

20170613_155519434Tänään, iltapäivällä, ajattelin, että tsekkaanpas tuon Finlayson Art Arean (FAA). Menin Finlaysonin alueelle ja bongailin Finlaysonin kuoseja, joita on maalattuna asfalttiin. Niiden lisäksi löysin Ville Färsaarten ja Anna Elina Isoaron yhteistyönä toteuttaman katumaalauksen sekä tietysti sen Miina Äkkijyrkän valtavan vasikan.

Etsin lisää. Missä sitä taidetta nyt… Muistin, että Himmelblaussa varmaan on jotain, joten kävelin sinne. Löysin FAA:n lehden ja kartan, johon on merkitty 20 kohdetta (itse Himmelblaussa oli lappu, että sisäänkäynti pajan kautta, enkä tiennyt, missä se paja on, ja sitten jotenkin harhauduin sen karttani kanssa, enkä lopulta mennyt sinne ollenkaan. Eli siitä toiste).

Lähdin kartan kanssa kohti TR1:tä, ja ovesta sisään, mutta siellä näytti olevan ehkä jonkin firman tai yhteisön seminaarihuone tai jotain. Palasin pihaan ja luin karttaa ja menin takaisin TR1:een -> kun sisäänkäynnin jälkeen lähtee heti oikealle, näyttelytila löytyykin aika vähällä vaivalla. Siellä oli myös FAA:n vahtihenkilö, joka totesi (toiselle eksyneen näköiselle ihmiselle), että juu ei tuolla pihalla ole mitään opaskylttejä, seuratkaa karttaa.

No, olin löytänyt näyttelyn, joten siellä pysyin.

20170613_155241617

Yleiskuva Nanna Suden näyttelystä.

Esillä on Nanna Suden ja Canal Cheong-Jagerroosin Blue and Red Art Project. Projekti on sisältänyt taiteilijoiden yhteisiä matkoja Suomessa ja Kiinassa sekä tulee sisältämään tulevaisuudessa yhteisnäyttelyjä kummassakin maassa. Nyt esillä olevat teokset ovat ensimmäinen vilkaisu taiteilijoiden yhteiseen matkaan. Teokset ovat kuitenkin kummankin yksin.

Esillä on iloista Sutta. Suurissa maalauksissa on kukkien, puiden ja köynnösten hahmoja. Voimakkaalla otteella maalattujen teosten pinnat heijastavat valoa eri suuntiin (suomeksi: teoksia on mahdoton valokuvata ilman valoläikkiä keskellä maalausta). Maisemat ovat utuisia; vain yksityiskohdat (kuten jättimäiset kukat) nousevat tunnistettavina esiin. Kuin katselisin sumuista maailmaa, josta silmä tunnistaa vain sen ääriviivat, mikä on kaikkein lähinnä.

Canal Cheong-Jagerroosin maalauksissa yhdistyy kuva ja sana. En ymmärrä kiinaa, joten en tiedä, mitä hän on maalauksiinsa kirjoittanut. Toisaalta kirjoitusmerkit ovat samanlaisia kuva-aiheita kuin vaikkapa pienet, piirretyt tanssijatytöt yhden suuren maalauksen reunassa. Ei ehkä ole välttämätöntä tietää niiden varsinaisesta merkityksestä mitään – visuaalinen ymmärrys riittää.

Näistäkin maalauksista tulee mieleen puu, mutta ei kaukaa katsottuna vaan ihan läheltä. Katson koivunrunkoa, jossa kirjoitusmerkit liikuskelevat kuin muurahaiset ylös alas. Luen kirjettä, joka on niin vanha, ettei sen kirjoittaneen tai lukeneen ihmisen maailmasta ole enää mitään tunnistettavaa jäljellä.

IMG_20170613_193249

Tuomo Rosenlundin piirustuksia.

Sitten palasin etsimään muita näyttelytiloja. Seurasin karttaa Mediatunneliin, jossa pitäisi olla useammankin taiteilijan teoksia, mutta löysin sieltä vain Tuomo Rosenlundin piirroksia Finlaysonin alueelta. Ja millaisia piirroksia ne ovatkaan! Yksityikohtaisia, tunnistettaavia, piirtäjän lähelle tuovia.

Enemmän kuin piirrosjälkeä, katson sitä, miten taiteilija katsoo ympäristöään. Mitä hän valitsee? Mihin hän keskittyy?

Piirrokset sopivat läpikulkukäytävään. Nehän kuvaavat maisemaa, jonka ohi ihmiset arjessaan kulkevat koko ajan. Ne yrittävät sanoa, että maisemassa on tuhannennellakin kerralla jotakin katsottavaa. Ja osaltaan ne sanovat myös, että ei hätää jos et jaksa katsoa – maisema pysyy, voit katsoa sitä vaikka huomenna.

Tässä vaiheessa totesin, että minuun on ehkä iskenyt vakava-asteinen taidesokeus, koska en tunnu löytävän puoliakaan näyttelyalueen teoksista. Tulin myös sellaisiin aatoksiin, että FAA:sta ei voi kirjoittaa kritiikkiä niin kuin gallerianäyttelystä voisi. Teokset ovat levinneet isolle alueelle, ja niihin on tarkoitus törmätä ainakin osittain satunnaisesti. Niinpä aion törmätä niihin lisää ensi viikolla.

Jatkan tästä siis sitten, kun löydän lisää.

 

 

 

 

Mukavassa seurassa (Mäntän kuvataideviikot 2017)

XXII Mäntän kuvataideviikot. Pekilo (Tehtaankatu 21, Mänttä) 11.6.-31.8.2017.

Kas, niinhän siinä sitten kävi, että päädyin Mäntän kuvataideviikoille niiden ensimmäisenä aukiolopäivänä, eli eilen. Yleensä olen odotellut jonkin aikaa ja mennyt Pekiloon jonakin arkipäivän aamuna, jolloin siellä on vähemmän ketään. Mutta kokemus se on sekin, että opaskierros kantautuu korviin yläkerrasta ja bussilastillinen ihmisiä purkautuu näyttelytilaan etuovesta.

Jos aloitan kuitenkin lopusta. Kun astuin ulos näyttelystä, mietin, mikä siinä jäi kirkkaimmin mieleen.

Jenni Tieahon Hallava, joka aloittaa koko näyttelyn, tuntuu teokselta, jota on vaikea ylittää. Tieahon puusta rakennettuja hevosia olen nähnyt muutaman kerran ennenkin, mutta Hallavassa hän on yhdistänyt pintoja ja materiaaleja elävämmän ja särkyvämmän oloisen eläimen luomiseen.

Toisena suurenmoisuutensa ansioista mieleen jäi Jussi Valtakarin ja Antti Ylösen Saaristo. Puuveistosten sarjassa pienet ihmiset elävät (ja ilmeisesti myös kuolevat) karuilla saarillaan, joiden välissä on meren sijasta tyhjyys: meidän isojen ihmisten maailma. Saaristo näyttää upealta myös kaukaa. Sitä kannattaa pysähtyä tuijottelemaan ylemmistä kerroksista.

Kolmas, ehkä vähän yllättäväkin ”tää oli nyt parasta täällä”-teostuttavuus oli Senja Vellosen akvarellisarja, jossa on koivunrunkoja. Yllättäväksi tätä ihastusta kutsun siksi, että koivunrungot kesänäyttelyssä eivät kuulosta yllättäviltä – Vellosen tapa tehdä puut kuin ne puhuisivat meille on kuitenkin hieno ja ihastuttava.

(Mistään näistä teoksista ei löydy mediakuvaa, joten joudutte menemään näyttelyyn katsomaan teoksia itse.)

leonora_fredriksson_uikkaritnarulla_2017

Leonora Fredriksson: Uikkarit narulla | Swimsuits on the Clothesline 2017, öljyväri levylle | oil on mdf (kuva | photo: Jussi Tiainen).

Kuvataideviikoilla on männävuosina ollut tiukankin temaattisia näyttelyjä. Tällä kertaa tuntuu, että teosten ja tekijöiden yhteys toisiinsa on löyhä. Paljon esillä on kesäkuvastoa (esim. Leonora Fredrikssonin hienot, puhtaudessaan poptaidemaiset maalaukset, joissa on sorsia ja uimapukuja) sekä eläimiä (esim. Yasushi Koyaman suuret, söpöt puuveistokset emoista ja niiden pennuista).

Mystiikan lähteistä ammentavat muiden muassa Pauliina Turakka-Purhonen, jonka La Primavera -installatiossa on kankaisten ihmishahmojen lisäksi myös hienoa kaksiulotteista kuvapintaa sekä Harri Larjosto elokuvallaan Perillinen. Elokuvassa sukelletaan ihmisenjälkeiseen aikaan ja noukitaan pintaan ihmiskuoria vailla historiaa ja muistoja.

Pekilo tuntuu tänä vuonna pienemmältä kuin ennen. Se on ihan hyvä – ainakaan näyttelyssä ei tule tunne, että aargh kauhea nälkä ja vielä kaksi kerrosta katsomatta.

Pienuuden (tai pienemmyyden) kokemus saattaa johtua siitä, että taide ei enimmäkseen herättele ahdistavia ajatuksia ja tunteita. Sitä on mukava vastaanottaa. Sen seurassa on mukava olla.

harri_larjosto_perillinen_still_lyhytelokuvasta

Harri Larjosto: Perillinen | Inheritor 2017, still lyhytelokuvasta | still from shortmovie.

Ostin näyttelykirjan (15 €) sillä ajatuksella, että tarvitseepa sitten kuvata vähemmän näyttelyssä. Olin väärässä. Näyttelykirjassa ei ole lainkaan teoskuvia, joten näyttelykierros meni sitten kuitenkin valokuvien räpsimiseen (sellaisten muistiinpanokuvien, joiden perusteella pystyn tätä nyt kirjoittamaan).

Teoskuvien sijasta kirjassa on teksti jokaiselta näyttelyn taiteilijalta. He kertovat, miten heistä on tullut taiteilijoita. Mitä on mahtunut matkalle?

Tavallaanhan tällainen on ihan kiinnostavaa. Toisaalta 40 kertaa peräkkäin tarina taiteilijaksi tulemisesta ei ole niin motivoivaa luettavaa. Säästelenkin kirjaa luettavaksi osissa: kun kohtaan jonkun taiteilijan teoksia tai ajatuksia jossakin yhteydessä tämän jälkeen, voin vilkaista häntä tästä näyttelykirjasta. Tai voin ottaa kirjan luettavaksi kaupunkibussiin: 10 minuutin bussimatka keskustaan, jonka voi viettää aina yhden taiteilijan seurassa (kuulostaa hyvältä).

Teoskuvia nyt kuitenkin jäin vähän kaipaamaan. Minä kun olen senluonteinen, että unohdan taiteilijoiden nimet välittömästi, ja muistan teokset ikuisesti. Siksi olisi kivempaa palata vuosien varrella näyttelykirjaan, jossa ne teokset olisivat edes osittain tallessa. Nyt taiteilijakuvat ja -tarinat eivät enää jonkin ajan kuluttua yhdisty mielessäni tämän näyttelyn teoksiin.

 

Minimaailmoissa (Näyttely: Aikuisten leikit)

Aikuisten leikit. Tampereen seudun työväenopisto. Valokuvauksen syventävä kurssi. Tampereen rautatieaseman tunnelissa.

IMG_20170610_154107

Tampereen rautatieaseman tunnelissa (siinä uudemmassa) on ollut jo jonkin aikaa esillä Aikuisten leikit -niminen valokuvanäyttely. En löydä näyttelylle muuta päättymisajankohtaa kuin viime vuoden joulukuun, mutta ehkä kyse on toisesta samannimisestä näyttelystä. Joka tapauksessa: siellä ne kuvat ovat.

Kuvien ideana on suuren ja pienen yhdistäminen niin, että raja häipyy. Lelut asettuvat osaksi Tamperetta tai muuta arkista todellisuutta, eikä kuvista huomaa, mikä on pientä ja mikä suurta.

Parhaimmillaan kuvat antavat oivalluksia. Esimerkiksi lääkkeitä popsivat luurangot tai maalauksen alastomille naisille itsensä paljastava muoviukkeli luovat surrealistisia mielikuvia. Kuvien joukossa on myös hassuja juttuja, mutta myös aika rajuja – on aseita, lääkkeitä, uhan tunne.

Näyttelyn kuvissa ei ole tekijätietoja, joten joudun tarjoamaan näyttelykuvankin ilman. Kuvia on siellä tunnelissa joka tapauksessa huima määrä. Kannattaa joskus varata aikaa tunnelin seinien edessä seisoskeluun.

 

Taide kirmaa kesään (Pirkkalan taideyhdistyksen kesänäyttely)

Pirkkalan taideyhdistyksen kesänäyttely 2017. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 4.-22.6.2017.

IMG_20170610_150509

Anne Lehtinen: Empire kruunu.

Galleria Saskian kesänäyttelyn taiteilijat ovat Pirkkalan taideyhdistyksestä. Taideyhdistyksen näyttely on perinteinen ryhmänäyttely, jossa on monta taiteilijaa ja jokaiselta yksi tai korkeintaan muutama teos. Tunnelmasta ja tyylistä toiseen saa siirtyä vähän väliä (mutta sehän on tällaisten katsausten koko idea).

Teen nyt näyttelyssä kierroksen, jolla tartun muutamaan teokseen/tekijään/asiaan. Aloitetaan:

Ensimmäinen teos, Anne Lehtisen Empire kruunu: Ripustus tukee teoksen sisäistä tuulta: kattokruunun kynttilöiden liekit lepattavat poispäin gallerian avonaiselta ovelta. Maalaus on selkeä, yksinkertainen ja kuitenkin täynnä latausta.

Kattokruunut ovat nykyään paljon käytettyä taiteen kuvamateriaalia, mutta ne ovat silti pysyneet arvossa. Ehkä me tarvitsemme niitä (ja ajatusta kaikesta siitä, mitä kattokruunujen alla on meneillään).

Maarit Pajulan Soittaja on ihmiskuva, jossa ei näy kasvoja. Hiukset ovat löysällä nutturalla, naisen niska on paljas. Hän soittaa pianoa (tai näin päättelen): musiikki on keskittymistä, jonka me näemme, muttemme kuule.

Ihmisen kuvaaminen asennon kautta on mielenkiintoinen valinta. Ei kasvoja, ei käsiä, ei tekemisen kuvaa. Vain pään asento. Vain kampaus.

Riitta Oittisen pikkutarkoissa satumaailmoissa riittää kuljettavaa. Kaikkialta kuvapinnasta erottuu kasvoja, ja puunoksat elävät tietoisen olennon elämää. Kuun edessä lepattaa pilvi kuin meressä uiva meduusa.

Meri-Kaarina Rahkomaan puulle maalatuissa teoksissa on jotakin kiehtovaa. Kuin näkisi yllättävän LP-levyn kirpparilla ja tarttuisi siihen. Maalaukset ovat retroa lepattavine lahkeineen ja spiraalikuvioineen.

Menneisyys voi olla läsnä vaatteina. Vaatteista voi lukea ihmisen.

Toisenlainen menneisyys on sellaista kuin Pentti Kokon maalaismaisemissa: realistista. Punaisia mökkejä ja sorateitä. (Mutta juuri näistä mökeistä lähtivät maailmalle ne, jotka pukeutuivat leveälahkeisiin farkkuihin ja korkeapohjaisiin puukenkiin.)

IMG_20170610_150627

Suvi Malek: Kätkö.

Ihmiskuvauksen taitoa: tuoda ihmisen luonne ja tunnemaisema esiin teoksen taustassa. Tällaisia teoksia haluan mainita kaksi:

Suvi Malekin KätköMaria Laurikan Hetki ongella.

Kätkössä nuori tyttö lähes peittyy maalauksen pinnan täyttävään, vihreään suomukuvioon. Hänestä tulee osa elävää puunkuorta. Hän joutu kätköön (tai hän on juuri oppinut luomaan kätköjä itseensä, maailmoja, joihin kukaan muu ei pääse).

Hetki ongella purkautuu reunoistaan keväänvihreiksi rihmoiksi. Onkiva lapsi istuu laiturilla, joka sekin katoaa jo toisesta reunastaan valoon. Kesä syö järven, laiturin ja lopulta myös lapsen.

Kierros ryhmänäyttelyssä on kierros vaikutelmasta toiseen. Harvan teoksen eteen jää minuuteiksi, imemään kaiken sen, mitä teoksella on annettavanaan. Ensivaikutelma saa arvaamattoman paljon painoa.

Toisaalta ajattelen, että juuri tällaiset näyttelyt ja tällainen katsomisen tapa kuuluvat kesään. Kesä on vapautta – myös taide kirmaa kesälaitumelle ja suo katsojalle kevyemmän otteen.

 

 

Tulossa runopuolella: lastenkirjani Nepparin julkkarit

neppari_kansi_1200pxKäytän nyt tätäkin formaattia hyväkseni ja kerron teille, että lastenrunokirjani Nepparin julkkarit järjestetään Tulenkantajien kirjakaupassa (Tampere) lauantaina 17.6. klo 11.30. Tervetuloa!

Neppari on siitä erikoinen kirja, että tarinan lisäksi se tarjoaa mahdollisuuden tehdä itse: kirjan kuvat ovat värityskuvia ja niihin saa myös piirtää itse lisää.

Samalla vaivalla voit muuten käydä tykkäämässä lastenkirjatiimini (minä & kuvittaja Katja Ihonen) Facebook-sivusta, jolla kerromme esiintymisistä (tulossa mm. Tampereen Tapahtumien yössä). Sinne putkahtelee jatkossa myös ennakkotietoja työn alla olevista asioista.

 

 

Nautitaan eläimistä! (Näyttely: Elina Parjanen)

Elina Parjanen: Tykkään eläimistä. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 3.6.-22.6.2017.

IMG_20170609_090250

Elina Parjanen: Omakuva toisinaan.

Elina Parjasen näyttelyn nimi (Tykkään eläimistä) ja sen mainonnassa käytetty pastellinvärinen kettukuva johtavat katsojaa tarkoituksella harhaan. Kun kuvittelee astuvansa vaarattomaan eläinaiheiseen näyttelyyn, astuukin keskelle erilaisia eläimistä nauttimisen muotoja. Galleriassa eläimet ovat turkiksia, metsästyksen kohteita, lemmikkejä.

Eläinten tappaminen on vahvasti läsnä. Trofeeksi seinälle ovat päätyneet jopa lemmikkikissat. Niiden päät ovat saaneet seurakseen taiteilijan omakuvan (Omakuva toisinaan), jolla on raateluhampaat ja leijonanharja. Taiteilija tykkää eläimistä niin, että omii itseensä niiden ominaisuuksia – myös sen, että niiden uljaat päät päätyvät usein metsästäjien kotiseinille.

Parjaselle eläimen koolla ei ole merkitystä. Hyttynen pääsee muotokuvaan siinä, missä ihminenkin pääsisi. Kalojen vapahtaja laskeutuu sukkulan lailla taivaasta veden halki kohti pohjaa. Lintuinfluenssavaraan vuoksi murhatut linnut saavat tuskansa näkyviin.

Turkisteollisuuden kommentoiminen kuuluu tietysti tällaiseen eläinoikeusasiaan. Senkin Parjanen tekee kiinnostavasti; hän pohtii seinälle taiteeksi ripustamiensa turkisten tuhlaavaista luonnetta (Käyttämätön talja) ja turkiseläinten luodinhajuisia unia.

Näyttelyssä tulee vastaan myös eläinaiheinen tapetti, joka koostuu luonnoksista vuosien varrelta. Piirroksissa on hetkellisten ajatusten luonne, sellainen etsiminen ja löytäminen, joka on maalauksissa ajateltu enemmän loppuun asti. Tapettiin voi uppoutua kuin toisen ihmisen ajatusvirtaan.

 

 

Ihmisiä ja muita sympaattisia petoja (Näyttely: Annika Kiiskilä, Iida Reitti, M. Järvinen)

Annika Kiiskilä, Iida Reitti, M. Järvinen: Witching Hour. Galleria Koppelo (Kauppakatu 14, Tampere) 2.6.-30.6.2017.

IMG_20170608_152058

Annika Kiiskilä: Ihminen on ihmiselle susi.

Galleria Koppelossa on nyt esillä fantasiagenren taideteoksia laidasta laitaan. On pahiksia ja on hyviksiä, on synkkää symboliikkaa ja pikkulintu taikurinhattu päässään. Sympaattisimmillaan näyttely menee vähän sokeriseksi (juurikin se pikkulintu tai kukkaseppelepäinen kettu), mutta kokonaisuudessa tällaisetkaan kuvat eivät saa liikaa painoa. Annika Kiiskilän, Iida Reitin ja M. Järvisen Witching Hour kaartelee tunnelmasta toiseen, mutta punainen lankakin löytyy (tämä lause kannattaa painaa mieleen).

Ensimmäiseksi hurmaannun Iida Reitin Hienostoelämää-akvarellista. Se näyttää, miten jokaisen, hienostuneenkin, ihmisen kasvojen alla on irvistävä, persoonaton pääkallo. Tämä on yhtä aikaa kauheaa ja ihanaa. Tämä on mukavaa.

Annika Kiiskilän luomat, vähän julmanoloiset, mutta sympaattiset satuolennot ovat miltei asettuneet muotokuviin. Mitä siitä, vaikka ihmishahmolla olisi sudenpää? Mitä siitä, että toiset kiipeilevät seinille? Siitä huolimatta kuvia heistä voi katsoa kuin mitä tahansa piirrettyjä henkilökuvia.

Kiiskilältä on esillä myös taitavia tussipiirroksia, joissa on enemmän tarinaa. Vieraat olennot masentuvat (Ehkä kaikki palaa itsestään ennalleen) tai asettuvat tilanteisiin, joista katsoja ei tiedä, ovatko ne tuskallisia vai hurmoksellisia. Kalloluitaan esittelevät pedot.

IMG_20170608_152119

M. Järvinen: Bloodweeper Spectre.

M. Järvisen symbolistisilla maalauksilla on eniten oma todellisuutensa. Ne eivät tunnu ammentavan liikaa kenenkään toisen luomasta fantasiasta – tai sitten en vain tunne niiden maailmaa, vaikka se olisikin osa populaarikulttuuria. Toki teoksissa on tuttujakin elementtejä, kuten eläinten kalloja ja sarvia. Orgaaniset eläinolennot kasvavat suoraan ympäristöstään, eikä niiden olemassaoloa tule mieleen edes kyseenalaistaa.

Ja se punainen lanka? Se kulkee gallerian katonrajassa kädestä toiseen. Iida Reitin Luvatut?-teossarjassa ihmiset on sidottu toisiinsa punaisella villalangalla, sillä tavalla sormen ympäri, kuin lanka pitäisi jotakin tärkeää asiaa muistuttamaan sormen ympäri kiertää. Viimeinen langanpää on vielä vapaana.

Toive siis lienee, että ihmiset eivät unohda toisiaan ja sitoumuksiaan. Jos he ajautuvat toisistaan liian kauas, lanka kiristyy ja tuottaa kipua.

IMG_20170608_152025

Iida Reitti: Luvatut? (yksityiskohta).