Videoteos, joka vei sydämeni (ja muita matkoja) (Näyttelyt: Hartman, Taskinen, Helenius, Pajamäki, Kuorinki & Skarlinski)

Leena Hartman: veistoksia; Vesa Taskinen: grafiikkaa ja maalauksia; Marjo Helenius: serigrafioita; Galleria Katko: Mikko Kuorinki ja Alexandr Skarlinski: videoteoksia; Pasi-Pekka Pajamäki: valokuvia. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 11.8.2013 saakka.

Kuorinki_Skarlinski

Galleria Katko

Galleria Kapriisin alakerrassa on esillä Mikko Kuoringin ja Alexandr Skarlinskin videoteoksia. Videoita, tiedättehän minut, vähän vierastan toisinaan (olen kyllä järkyttävän epäteknologinen ihminen, en tykkää edes kännyköistä). No mutta, Kuorinki & Skarlinski ovat tehneet lyhyitä videoita, joilla he veivät sydämeni, sillä ah –

– nämä videot ovat kuvia kirjoittavan ihmisen tajunnasta. Ihan mielettömiä videoita! Katselin niitä henkeäni haukkoen (mikä ei ole liioittelua, oli kauhea hellepäivä).

Videoissa on kuva, jonka päälle tulee tekstiä. Se siinä. Mutta ne yhdistelmät (joita en kirjoittanut muistiin); kuviin liittyviä ajatuksia, oivalluksia tai juurikin ei-oivalluksia (yksi teksti kertoo siitä, mistä kirjoittaja nimenomaan ei ajattele kuvan kertovan). Vain yhdessä (junavideossa) teksti meni niin nopeasti, etten ehtinyt lukea sitä (edes toisella kerralla). (Kauheasti sulkuja.)

Näin kuvailutulkkina ajattelin, että kas, olen kohdannut taideteoksen, jota ei voisi kuvailla näkövammaiselle, koska teksti (englanninkielinen kaiken lisäksi) menee ruudulla nopeammin kuin sen ehtii lukea ääneen. Tekisi silti mieli kokeilla.

Niin, ne lyhyet videot sykähdyttivät minua. Elämäni on sellaista, että katselen milloin mitäkin ja ajattelen, että tästäkin alkaa tarina. Tai että tästä nyt ei ainakaan ala tarina (ja sitten siitä alkaa tarina).

Ne videot sykähdyttivät minua niin, että olen monta päivää purrut kynsiäni,  koska en ole voinut tulla kirjoittamaan niistä videoista teille. Voi jukrat.

Leena Hartman: Katse pinnan taa Hartman

Leena Hartmanin maalaukset ovat harmaita, verhottuja, melankolisia kuvia sirkusmaailmasta. Paikoin vähän naiivejakin (alaston tyttö nojaa seinään hiukset silmillään, selässään siivet). Mutta maailma toimii, pidän muutenkin monokromaattisista maalauksista.

Näyttelyssä huomion kaappaavat kuitenkin veistokset, jotka ovat suuria tilan kokoon nähden. Vähän piti varoa, etten kolauttanut niitä selkärepullani. Veistoksissa on vanhojen myyttien tuntua, teatteria sellaisena kuin sen voisi ehkä kuvitella olleen Kreikassa antiikin aikaan. Hahmot ovat jumalia, oikeasti eläviä.

Pidän siitä, että siivekäs nainen on veistos, joka ei pysyisi pystyssä (sen maata koskettava nilkka on ojennettu kuperaksi). Veistos, joka täytyy ripustaa siimalla kuin maalaus – jotenkin kiehtovaa, vaikka epäkäytännöllistä.

Vesa TaskinenTaskinen

Vesa Taskisen mustetyöt ovat piirrostyyliä, jossa koko pohja peitetään mustavalkoisilla kuvilla niin, että silmät saavat seikkailla kuvapinnalla ja löytää tunnistettavia muotoja. Vähän raskaita katsoa, paikoin, mutta jotain hienon art deco -henkistä kuvissa on (erityisesti Animus, pyöreä kuva naisen kasvoista profiilissa (tuossa vasemmalla)).

Osassa teoksia on avaruusajan mystiikkaa, ikikaikaisia vuoria ja mikroskooppikuvia molekyylirakenteista.

Voin kuvitella, että tällaisten kuvien piirtäminen on meditatiivista. Niiden katsominen on kuitenkin vähintäänkin levotonta: koko ajan on kurotettava seuraavaan kuvaan ja seuraavaan, otettava selvää, annettava levottomalle mielelle sen kaipaamia vastauksia.

Marjo Helenius

Marjo Heleniuksen puulle vedostettu grafiikka on silkkaa väriä ja pintaa. Kuvioissa alkaa nähdä maisemia, pilviä, hahmoja, mutta se johtuu vain ihmisaivojen tarpeesta jäsentää nähtyjä muotoja. Helenius

Teosten värit ovat kauniita, päällekäymättömiä, ja niissä on kummallista pientä liikettä. Ihastuin näihin kuviin, niiden pehmeyteen ja lempeyteen. Näillä voisi täyttää huoneen, olla onnellinen siellä. (Kuvat täyttävät esteetikon jonkinlaisen romanttisen/nostalgisen tarpeen.)

Pasi-Pekka Pajamäki

Olen ennenkin kirjoittanut Pasi-Pekka Pajamäen San Francisco Stills -kuvista – nyt esillä on Remix.

En tiedä, mitä on tapahtunut (ja onko setapahtunut minussa vai kuvissa), mutta tällä kertaa pidän kuvista enemmän kuin helmikuussa. Nyt kuvat näyttävät muodostavan kokonaisen tarinan, ehjemmän kuin viimeksi niitä katsellessani (silloin ajattelin niiden olevan kuin vilkaisu turistin kuva-albumiin).

Pidän näistä pienistä havainnoista, vihreänkeltaisesta tennispallosta hautautuneena samanväriseen maahan ja veistoksen raollaan olevista huulista. Ripustus on johdonmukainen. Pääsen mukaan matkalle, kivaa!Pajamaki

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: