Lennokas retki historiaan (Näyttely: Onerva – kaupungin naiset)

Onerva – kaupungin naiset. Ateneumissa 29.8. saakka.

Tekee mieli laittaa lusikkani Onerva-soppaan, vaikka vähän tuntuu, että olen näyttelyarvosteluista lukenut jo kaiken mitä halusin sanoa (esim. että on hassua, kun edesmenneen ihmisen suuhun laitetaan minä-muotoista puhetta). Mutta kun tuli näyttelyssä käytyä, kai siitä sanasen voisi kirjoittaakin.

Ensinnäkin ne minä-muotoon kirjoitetut infot seinillä olivat kuin suoraan lastenkirjasta. Tuli sellainen olo, että tässä nyt yritetään hassusti valistaa museokävijää. Se ärsytti minua, se asenne, ja sitten lopetin infotaulujen lukemisen (ja kohta ihmettelinkin, miksi juuri ne tietyt maalaukset olivat esillä missäkin huoneessa, kun en lukenut infotaulusta, miten ne liittyivät Onervaan).

Toiseksi olin kauhean ihastunut näyttelyn visuaalisuuteen, siihen että puvut ja kengät riippuivat ilmassa. Ja ne hevosvaunut! Siitä tuli mahtavan painoton olo. Mutta kun tultiin Onervan työhuoneeseen (joka ikkunanäkymineen lopultakin, näyttelyn viime metreillä, onnistui tuomaan päähenkilön oikeasti lähelle katsojaa), hieman hermostuin kirjailija-kriitikon työpöydän esillepanoon. Pöytä riippui lmassa ja siitä lähti papereita lentoon kuin lintuja.

Tekisi mieli realistina sanoa, että ei kirjoittajan elämä tuollaista ole. Miten voisikaan olla; kirjoittaminen on fyysistä työtä, josta saa rasitusvammoja. Jos satunnainen flow-tila viekin mennessään, ei luominen koskaan ole sitä että riiputaan katosta ja paperit vain lentävät.

Vai mitä tällä yritettiin sanoa? Että entisaikaan kaikki oli taianomaista ja romanttista, toisin kuin nykyään?

Ehkä hukkasin punaisen langan tai jotain.

Taiteen puolesta näyttely oli onnistunut. Esillä oli Helsingin kaupunkihistoriaa, pienimuotoisempaa taidetta. Se oli kivaa. Mutta näyttelyn keskushekilö jäi vähän etäiseksi ennen kuin lopulta pääsimme katsomaan hänen asuntojensa ikkunoiden läpi.

Näyttelyn päätöksenä toimi hyvin Kirje Onervalle, Elina Lifländerin ja Eliisa Sorvalin teossarja Onervasta. Teokset toivat Onervan näkyviin ihan erilaisella, inhimillisemmällä tavalla kuin suuri näyttely, jossa painopiste oli enemmän historiallisissa tosiasioissa, kuten ketkä kaikki ihastuivat Onervaan ja millä sanoilla Onerva ketäkin taiteilijaa kritiikeissään ylisti.

Näyttely oli viihdyttävä. Elämyksenä se ei ollut ravisuttava tai loppuiäksi mieleen jäävä, mutta siihen kai ei ole pyrittykään tällaisilla keveillä valinnoilla (kuten fiktiivinen minä-kertoja, joka syö näyttelyn historiallisen annin aika tyhjiin, koska katsoja ei enää voi tietää, mitä Onerva todella sanoi ja mitä hänen on kuviteltu voineen sanoa). En oikeastaan tiedä, pidinkö. Olen niin vanhoillinen, että tykkään katsella mieluummin taidetta kuin mahtavan innovatiivisia ripustuskeinoja. Mutta niin, viihdyin kyllä.

Uudenlainen lähestymistapa on sikäli aina hyvä juttu, että se saa yleisön ajattelemaan itse taiteen esittämisen muotoa ja tapaa. Että haluanko tosiaan, että taidemuseo yrittää kiinnittää huomioni samoilla keinoilla kuin vaikkapa mainokset. Haluanko fiktiivisen minä-kertojan itseni ja taiteen väliin kaventamaan kuilua? Vai haluanko pelkkää taidetta, puritaanisesti, valkoisissa, kaikuvissa saleissa?

Yksi näyttely ei voi tarjota kaikkea kaikille. Ehkä siksi näitä viihteellisyyksiä putkahtelee esiin; että olisi jotain myös niille, joita ei pelkkä maalausten ikuisuuksiin jatkuva jono houkuttele museon seinien sisäpuolelle.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: