Ajasta aikaan (Näyttely: Luukkola)

Pekka Luukkola – Maiseman aika. Tampereen taidemuseossa 6.1.2013 saakka.

Pekka Luukkola valokuvaa aikaa. Aika näkyy luonnossa valona ja väreinä (harvoin tulee ajatelleeksi, että värikin on ajanmääre).

Luukkola yhdistää yöllä ja päivällä otettuja valokuvia samasta paikasta. Näyttää siltä, että päivän keskellä on yö tai päinvastoin. Talvella otetuissa kuvissa spottivalo ei näytä kovinkaan omituiselta (talvihan on pelkkää pimeyttä, johon keinovalot luovat vitivalkoisia tiloja), mutta kesäkuvissa valon selvä rajautuminen vain osaan maisemaa näyttää suorastaan maailmanlopulta. Ihan kuin jokin planeetta olisi iskeytymässä maapalloon. Tai aurinko sinkoutunut radaltaan.

Metsäkuvissa Luukkola on pelkistänyt luonnon väriraidoiksi. Pinta näyttää kankaalta tai oljista punotulta pinnalta.

Luonnon väreihin liittyy paljon tietoa, jota emme tietoisesti käsittele. Tiedämme, millaiseen puuhun uskaltaa kiivetä ja milloin liian nuori oksa saattaa jalan alla pettää. Mikä on syötävää. Mihin uskaltaa koskea.

(Hopeiset maisemakuvat näyttävät koruilta. Tämä ei linkity tähän kirjoitukseeni muuten, mutta haluan sanoa tämän tässä.)

Toisissa kuvissa on ihminen, valona hänkin. Ihmisen liike maisemassa näkyy valon piirtäminä kaarina. Ihmisestä tulee osa luonnon menneisyyttä: joku on kulkenut tästä. (Tietoinen liike tilassa tuntuu jotenkin liian tungettelevalta. Luontokuvien joukossa alkaa ahdistaa tällainen tehty, vaikka valokuva tietenkin on aina tehty.)

Valokuvien lisäksi näyttelyssä on yksi video. Siinä valo vähenee ja muuttuu – auringonvalo vaihtuu tähtienvaloksi. Taivas pyörii metsän yläpuolella, enkä tiedä, mikä tästä kaikesta on totta. Kun aamu tulee, tajuan miten raakaa valo on. Se varastaa meiltä koko taivaan! Meille jää vain yksi valopallo miljoonien tähtikuvioiden sijasta.

Alakerrassa on samaan aikaan toisenlaisia maisemia, J. M. W. Turnerin grafiikkaa (linkki arvosteluuni). Hassua on, että tiiviisti ripustettu grafiikka pakottaa seisomaan pitkään paikoillaan ja liikkumaan vain puoli askelta kerrallaan, ja nämä Luukkolan avarasti ripustetut suuret valokuvat taas kirittävät kävelemään pitkin askelin. Ihan kuin luonto olisi näin helposti tutkittavaa (eihän se ole; olen kuullut miljoonakaupunkilaisista, jotka eivät Suomessa osaa kävellä metsässä lainkaan, koska eivät tiedä, mihin jalkansa asettaisivat).

(Pahoittelen kuvattomuutta. Se on taiteesta kirjoitettaessa synti, johon on sorruttava, kun museo ei anna lupaa kuvata.)

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: