Oikeesti taidetta (Näyttely: Huotala & Malinen)

Tarja Malinen: Saman taivaan alla ja Heli Huotala. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 28.2.2012 saakka.

Heli_Huotala_1Kun astuin sisään Heli Huotalan näyttelyyn, huomasin olevani keskellä teini-ikäisten ryhmää. Kaikki eivät galleriavierailusta selvästikään olleet innoissaan. Portailla istui pari poikaa syljeskelemässä. Toinen heistä sitten kysyi minulta: ”Onks tää oikeesti taidetta?”

Nuorison kapina purkautui konventionaalisella kysymyksellä. Kyllähän me tiedämme, miten taideteokselta viedään voima; kysytään, vain onko tämä muka taidetta ja naureskellaan päälle, että minäkin voisin piirtää tuommoisen ja tienata tosi paljon rahaa (lähes sanasta sanaan toinen pojista näin sanoikin, kun olin auktoriteetin asemaan joutumisesta häkeltyneenä antanut taidekysymykseen myöntävän vastauksen). (Ikään kuin taiteilijan rahat tulisivat tässä yhteiskunnassa jotenkin tosi helpolla.)

Ja kuitenkin, jotain erityistä oli siinä, että poika kysyi onko tämä oikeesti taidetta. Hän ei kysynyt (niin kuin aikuisilla on tapana) onko tämä muka olevinaan.

Heli_Huotala_2Paljonkohan kouluissa on nykyään aikaa ja mahdollisuuksia taidekasvatukseen? Voiko olla, että joku kohtaa 14-vuotiaana ensimmäisen kerran jotakin mikä on oikeesti taidetta? Ja miltä se sitten tuntuu? Olisi pitänyt kysyä, mutta pojat pakenivat ulos heittelemään lumipalloja.

Heli Huotalan maalaukset ovat puoliabstrakteja maisemia. Siksikin poikien kysymys oli outo; olisin ymmärtänyt kyseenalaistuksen jonkin kokonaan abstraktin edessä, mutta nämä maalauksethan esittävät! Ja sitten mietin taas taidekasvatusta ja sitä, että on varmasti olemassa ihmisiä jotka eivät hahmota näitä maalauksia maisemiksi, koska he eivät tiedä maalaustaiteen kieliopista mitään.

Ja sitten olin hetken hyvin surullinen.

Suurten fantasiamaisemien lisäksi Huotalalla on esillä pienten maalausten sarjoja. Ja vaikka suurissa maalauksissa on rauhoittavaa kauneutta ja ihanaa maalaamalla todeksi tekemistä, ihastuin näihin pieniin maisemiin vielä enemmän. Pienet maalaukset ovat abstraktimpia. Niistä ei ole välttämätöntä löytää mitään. Ja kuitenkin niissä on jotakin – aivot on rakennettu siten, että ne etsivät muotoja ja tunnistettavuutta, kunnes löytävät.

Hieno seikkailu.

Samaan aikaan alakerrassa on Tarja Malisen valokuvia ja keraamisia veistoksia. Malinen kertoo teosten taustasta sen verran, että hän on pitänyt lähtökohtanaan YK:n Lapsen oikeuksien sopimusta. Hän esittää kysymyksiä, kuten: ”Miksi kuitenkin lapsia kaupataan prostituutioon, pakkotyöhön, sotilaiksi tai pakkoavioliittoihin?”

Valokuvissa on lapsia. Kuvia katsellessani en saa kiinni näistä lapsen oikeuksia pohtivista kysymyksistä. Nämä lapset ovat turvassa ja ilmeisen iloisia, leikkiviä.

Sen sijaan Malisen keraamiset, riveissä istuvat savilapset hätkähdyttävät. He ovat klooneja, mutta kaikki yksilöitä. Tulee mieleen peruskoulun läpikäynyt kansakunta, vaikka mieleen sen jälkeen tulee toki paljon pahempiakin kohtaloita, joita lapset ympäri maailman joutuvat kestämään.

Poikkeukset vahvistavat toistoa. Kun yhdellä sotilasrivin lapsella on kaulassaan koruja, hän on heti liikuttavan yksilöllinen olento omine haaveineen ja haluineen. Ja kun yhdeltä pojalta puuttuu jalka, hän on heti hajonneena kokonaisempi kuin muut, kloonatut lapset.Tarja_Malinen

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: