Ironiasta & häpeästä (Näyttelyt: Koivisto; Keiu; Mustonen)

Konsta Koivisto: “BLOOOOOMING’14″ VOL 2; Emma Keiu: HÄPEÄTANSSIT & JUURET; Jussi Mustonen: MUTE. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, 33210, Tampere) 4.–29.6.2014.

Koivisto1Ironia. Siitä kärrystä olen pudonnut sen verran, etten ennen kevättä tiennyt, että Times New Roman on nykyään ironinen fontti. Ou jee, käytän sitä ihan tosissani (semminkin kun yliopistossa sitä vaaditaankin yleensä). Ja koska en enää näe kaikkea ironisten lasien läpi, en toisinaan näe yhtään mitään. Sillä mitä on ironinen irvistys ilman ironiaa?

Tätä mietin, kun astelin Konsta Koiviston näyttelyyn ja näin kasan Coca-Cola-tölkkejä ja abstraktin maalauksen, jonka päälle on maalattu suuri Coca-Colan logo. Mietin, miksi kaikkialla nykyään on näitä tuotemerkkejä, miksi kaikesta tulee syvällistä ja kriittistä ja ironinen tapa suhtautua meihin itseemme länsimaisina kuluttajina, kun vain liittää johonkin toiseen kuvaan jonkin ryöstöfirman logon. McDonaldsin logoja näkee taidenäyttelyissä enemmän kuin kadulla kävellessä, Disney’in tai Coca-Colaan en törmää normaalielämässäni missään muualla kuin taidenäyttelyissä.

Näihin lienee kuitenkin tarkoitus suhtautua jotenkin niin, että nämä viittaavat Warholiin ja vaikka keihin kaikkiin, mutta tuovat sitä poptaidetta osaksi nykypäivää. Nämä eivät ole yhtä kliinisen puhtaita kuin poptaide 1960-luvulla, nämä ovat abstraktimpia, ja värimaailma on erilainen, mutaisempi.

Koivisto2Eniten pidän maalauksista, joista en löydä (en ehkä ymmärrä tai sitten niissä ei ole lainkaan) viittauksia mihinkään. Sellaisista räjähtäneen sydämen näköistsä abstrakteista kuin Eggs (tuossa kuvassa vasemmalla) (ja nyt kun luin teoksen nimen, tajusin tietysti että Andy Warholilla on samanniminen maalaus). Myös eläimen pääkallo on ihmispääkalloa kiinnostavampi, jostain syystä.

Ehkä me emme ansaitse enää poptaiteen puhdasta, lähes zeniläistä asennetta todellisuuteen (tällaista todellisuus on, hyväksy se, älä pakene). Ehkä me ansaitsemme rikkonaista, epäilyttävää, asettumatonta. Elämän sekamelskaa, joka ei enää (koskaan) asetu mihinkään muottiin, vaan toiseen korvaan soi suomiräppiä ja toiseen Mozartia ja päivän ärsyttävin hetki on se, kun huomaa lähikaupan siirtäneen kaikki tutut tuotteet uusiin paikkoihin. Edes elintarvikkeet eivät asetu paikoilleen, miksi taide näyttäisi maailman puhtaana?

Kellarissa Emma Keiun videoteokset (Häpeätanssit ja Juuret) tarttuvat rikkonaisuuteen. Häpeätansseissa on kyse seksuaalisuudesta ja seurustelemattomuudesta, taakasta, joka ihmisruumiista yhtäkkiä lapsuuden jälkeen tulee. Teos on katkonainen, yhtäkkiä hypätään tyylistä toiseen, äänensävystä toiseen, välillä kuuluu kammottavaa kirkumista ja (tietysti, koska ruumis on naisen) verta vuotaa valkoiselle mekolle. Teos on ihan vaikuttava, mutta jotenkin tunnen itseni vanhaksi, kun en kriiseile mistään. Tai ehkä tämä on seesteinen vaihe kahden kriisin välissä, mistä sitä tietää. Keiu

Juurissa teoksen nuori nainen istuttaa itsensä multaan ja haluaa juuret, ettei kaadu kuten kukkiva puu, joka ei ole ehtinyt kasvattaa juuria. Juurten tarve on nykyään jotenkin pinnan alla kupliva kaipaus, ehkä useammalle kuin uskoisi. Aika heitteillähän sitä ollaan, kaupungeissa, joista tunnetaan promillen puolikas asukkaista, eikä heitäkään ehkä kunnolla.

(Lapsilla tuntuu olevan aina juuret hetivalmiina, kun he muuttavat jonnekin. Naapuruston lapset leikkivät saman tien yhdessä. Mutta ei sekään varmaan ole niin yksinkertaista. Ei sekään tunnu kaikista samalta, turvalliselta. Joku meidänkin kerrostalon pihassa aina juoksee tuon lapsilauman perässä ja huutaa odottakaa! kesästä toiseen.)

Jussi Mustosen valokuvanäyttelyn nimi Mute kertoo siitä, ettei valokuvaajalle ole ominaista käyttää sanoja vaan mykkiä kuvia. Mustavalkokuvissa on etsimisen tunnelmaa, edes muotokuvamaisissa otoksissa ei olla ihan kokonaan läsnä. Ikään kuin ei koskaan löydettäisi toista ihmistä. Mustonen

Tulkintaani saattavat ohjata kuvat, joista kasvot on rajattu pois, hämärretty, peitetty hiuksilla. Kaikkien ihmisten keskellä ihastun hyönteiseen, sen ikiaikaisuuteen (vaikkeivät ihmisetkään toki miksikään muutu vuosituhansissa).

(Teoksia oli hankala kuvata, joten tuostakin lasista heijastuu osa minua mukaan kuvaan. Anteeksi.)

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: