Kesäauto

(Kolumni puolilehti.fi:ssä kesällä 2015. Yhä ajankohtainen. Ja kesäauto käynnistyi!)

auto

Kesällä on pakko olla auto, että pääsee kesänäyttelyihin. Talven ajan auto seisoo hintavassa parkkihallissa, josta sen voi keväällä jännityksellä käynnistää, ajaa ulos ja katsastaa. Sen jälkeen maailma on avoin, puoli Suomea on täynnä tehdashalleja, jotka muuttuvat kesällä näyttelytiloiksi. Taide on nykyään aina tehdashalleissa, jotenkin siitä on tullut niin normaalia, ettei niitä katossa kulkevia putkistoja ja betoniseiniä tulee enää edes kyseenalaistetuksi. Taide → tehdashalli, great.

Sitten sinne näyttelyyn pitää ajaa, taivaalta tulee räntää ja rakeita, ja kesäauton tuulilasinpyyhin hajoaa moottoritiellä. Hätävilkut päälle, ilmastointiteippiä, matka jatkuu. Sade loppuu välittömästi, opaskyltit ohjaavat autoilijan pienelle metsätielle, jolla tulee mutkissa vastaan paikallisia asukkaita väärällä kaistalla. Kauhunhetkiä tarjoilevat myös pusikosta eteen ryntäävät peurat.

Maisemat olisivat loistavia, jos niitä ehtisi katsella. Metsätie mutkittelee. Palkintona on kesänäyttely, jossa alkaa välittömästi taas sataa, joten ulkoteokset jäävät näkemättä. Jokin lapsiryhmä, jota leikitetään teosten edessä, etenee tismalleen samaa tahtia näyttelyn halki. On niin kylmä, että kuulakärkikynä lakkaa toimimasta.

Otan aina teetä, jotta jättäisin edes vähän rahaa näyttelypaikkaan. Tee on liian väkevää ja laimennan sitä pari kertaa vedellä. Kotiin ajaessa ei enää ole kylttejä, joita seurata, koska näyttelyn järjestäjille riittää, että yleisö johdatetaan sinne, ei sieltä pois. Pelkään eksymistä koko matkan kotipihaan asti.

Toinen vaihtoehto: näyttely on kaupungin keskustassa, joten sinne pääsee julkisilla liikennevälineillä. Taidemuseon kesänäyttelyyn kulkeutuu paljon sellaista porukkaa, joka ei katsele taidetta muina vuodenaikoina. Heidän keskustelujensa kuuntelemisesta tulee tärkeä osa kierrosta.

Olen esimerkiksi koko kesän pohtinut, mitä eräs mies Turku Biennaalissa tarkoitti sanoessaan yhdestä taideteoksesta, että ”ajatelkaa, jos nämä olisivat oikeita rakennustelineitä, ja ihmiset jäisivät katsomaan niitä”. Taideteoksessa siis oli rakennustelineitä. Ihan oikeilta ne minusta näyttivät, eivät miltään pronssista valetuilta taidetelineiltä.

Näyttelyissä tulee usein vastaan tämä sama tilanne: että arkisen kauneuden myöntämiseen tarvitaan jokin erillinen lupa. Esine on tuotava näyttelyyn, jotta sen kauneuden voisi myöntää. Jos kyseessä olisi remontti, jossa rakennustelineet ja muovipressut loisivat tismalleen samanlaisen esteettisen kokonaisuuden, sitä ei kuuluisi pitää katsomisen arvoisena. Hävettäisi jäädä tuijottamaan.

Museovierailla on tarve osallistua näyttelyyn sanomalla mielipiteensä ääneen. Tämä on nyt varmaan sitten sitä nykytaidetta, on pahin mahdollinen tapa halveksia taideteosta ja sen tekijää.

Palaan näyttelystä kotiin tyhjällä junalla, kesä jatkuu vielä viikkokausia. Suomi on puhjennut täyteen näyttelyitä, talven yli pimeinä pysyttelevät tilat ovat äkkiä vaelluskohteita. Meitä viedään kuin sopulilaumaa paikasta toiseen ja se tuntuu hyvältä. Ensi kesänä taas, sama kierros ja ehkä jotain ekstraakin. Kunhan se auto käynnistyy talven jälkeen.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: