Aistien kapina

Tämä oli yksi lempparijutuistani puolilehti.fi:ssä: kirja, jossa on pelkkiä värejä.

 

aistit

Alison Turnbull: Spring Snow – A Translation (Book Works, 2002)

Voiko tarinan kääntää kieleltä toiselle? Voiko romaanin kääntää sanoista väreiksi? Alison Turnbull yrittää tätä: hän on kääntänyt Yukio Mishiman romaanin (englanniksi sen nimi on Spring Snow) värimalleiksi.

Suorakulmaiset värilaatikot ovat Turnbullin kirjassa samassa järjestyksessä kuin ne mainitaan Mishiman romaanissa. Kun kädessä on Mishiman romaanin englanninnos samana painoksena, jota Turnbull on käyttänyt, voi värejä etsiä tekstistä helposti. Miksi sivulla 39 esimerkiksi mainitaan punainen, valkoinen, punainen, valkoinen, norsunluu, vihreä, punainen, valkoinen, norsunluu, vihreä? Sivulla 39 kerrotaan biljardipöydästä ja palloista.

Valkoinen, valkoinen, valkoinen, valkoinen

Turnbullin värikirjan lukeminen on addiktoivaa. Kun jätän kirjan muutamaksi päiväksi kesken, huomaan kaipaavani sitä, värejä. Kirjan kanssa on istuttava huoneen parhaassa valossa, ikkunan luona, ja on käännettävä sivuja hitaasti. Värien ohi ei voi edetä silmäillen, koska sitten paras jää havaitsematta: värien toistuvat iskut, rytmi; kirjan ensimmäinen ruusunpunainen, jota kohta seuraa kokonainen sivu punaisia; miten musta ja valkoinen liikkuvat riveillä.

Ihan kuin romaani olisi alusta asti suunniteltu niin, että sen värit voidaan koota kolmeen pylvääseen ja muodostaa näin kauniita, muuttuvia, yllättäviä värikertomuksia. Tämä on tietysti tuttua, mutta sama väri näyttää aina uudelta, kun sen ympäröi uudella tavalla. Turnbullin kirjan loppuun lukijan avuksi kokoama lista kirjassa mainituista väreistä onkin yllättävän lyhyt. Värimalleja tuntuu olevan loputtomasti.

Värikirjan lukeminen on toiston sietämistä. Kun valkoinen suorakaide tulee vastaan kahdeksan kertaa peräkkäin, jokaista valkoista on keskityttävä katsomaan uutena, kyllästymättä.

Mietin, onko tunnelma väreissä. Voiko värejä lukemalla kokea jotakin samaa kuin romaania lukemalla, vai katoaako kaikki käännöksessä? Suurin yllätys on 25. luku, jossa ei ole ainuttakaan väriä (luen sen romaanista: mikä voima sanoissa onkaan, ihminen löytää itsensä rakkautensa kautta, mikä tunteen kirkkaus).

Luumu, seepia, palaneen puun tuoksu

Tunnustan, etten ole lukenut Mishiman romaania katkelmia enempää. Samaan aikaan värikäännöksen kanssa lukeminen ei onnistu. Tarina sulaa pois, etsin värejä kuin pelaisin jotakin omituista, kirjallista bingoa. Tarkastan sivu sivulta, löysinkö jokaisen Turnbullin löytämän värin. Pohdin hänen tulkintojaan (jos luumunkukka mainitaan muussa merkityksessä kuin värinä, voiko sen sijoittaa värimallien joukkoon?) En tiedä, muuttaako romaanin lukeminen sitä, miten näen värit (aion lukea romaanin, kunhan ensin vähän hengähdän). Ehkä näillä kahdella kirjalla ei lopulta ole mitään tekemistä toistensa kanssa.

Mishiman romaani alkaa vanhan valokuvan kuvailemisella. Visuaalinen kirja on luonnollinen valinta värikäännöksen kohteeksi, mutta silti: maailma on täynnä kirjoja, miksi Turnbull on valinnut juuri tämän? Jääkö romaanin lukemisesta päällimmäiseksi mieleen väri?

Minulle esimerkiksi Donna Tarttin The Goldfinch (Tikli) on tuoksuva romaani. Kun ajattelen sitä, tunnen puuntuoksua, öljyjen, palamisen hajuja. Tulikuuman ja kuivan päivän pistävän tuoksun. En kuitenkaan tiedä, onko kirjassa sen enempää tuoksuja kuin värejäkään. Kokemus on lukijan oma.

(En enää voi lukea Mishiman romaania puhtaasti. Tulen aina kokemaan sen erityisen värikkäänä romaanina, oli se sitä tai ei.)

Valkoinen paperi, aikakone

Mishiman romaani ilmestyi vuonna 1969, Turnbullin käännös siitä vuonna 2002. Prosessi on aikakone: se, mitä joku tekee tänään, saattaa jatkaa matkaansa vuosikymmenten kuluttua johonkin arvaamattomaan suuntaan.

Tämä on muistutus meille. Mikä tahansa saattaa inspiroida ketä tahansa. Kuka minä olen ratkaisemaan, mikä minun tekemisistäni olisi turhaa, mikä pitäisi jättää tekemättä? Me olemme verkosto.

Turnbullin prosessi jatkuu minussa: käännöksestä tulee minulle työkalupakki. Selaan sitä ja tutkin, mikä väri minulle sopii tänään. Nautinko tänään kaoottisista sivuista vai siitä, miten monimutkaisuus muuttuu tasapainoksi? Mikä on pienin ero, joka tekee väristä uuden värin? Joitakin värejä on pakko hypistellä sormenpäillä, kokeilla miltä ne tuntuvat.

Ajattelen, miten elämä pelkistyy. Aistit kapinoivat jatkuvaa viihde- ja kuvatulvaa vastaan rakastumalla minimalismiin. Rakastan valkoista paperia, rakastan näitä selkeitä, suorakulmaisia värimalleja sivu toisensa jälkeen. Rakastan sitä miltä tee maistuu tämän värin kanssa tai tuon, sanojen ja värien kanssa erilaiselta, jotenkin, en saa kiinni miten.

”Nykypäivänä teollistuminen tekee todellisen hienostuneisuuden yhä vaikeammaksi kaikkialla maailmassa. Emmekö tarvitsekin teehuonetta enemmän kuin koskaan?”

Kakuzo Okakura (1906)

Kirjasta kustantajan sivuilla: https://www.bookworks.org.uk/node/93

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: