Ihmisiä ja muita sympaattisia petoja (Näyttely: Annika Kiiskilä, Iida Reitti, M. Järvinen)

Annika Kiiskilä, Iida Reitti, M. Järvinen: Witching Hour. Galleria Koppelo (Kauppakatu 14, Tampere) 2.6.-30.6.2017.

–

Annika Kiiskilä: Ihminen on ihmiselle susi.

Galleria Koppelossa on nyt esillä fantasiagenren taideteoksia laidasta laitaan. On pahiksia ja on hyviksiä, on synkkää symboliikkaa ja pikkulintu taikurinhattu päässään. Sympaattisimmillaan näyttely menee vähän sokeriseksi (juurikin se pikkulintu tai kukkaseppelepäinen kettu), mutta kokonaisuudessa tällaisetkaan kuvat eivät saa liikaa painoa. Annika Kiiskilän, Iida Reitin ja M. Järvisen Witching Hour kaartelee tunnelmasta toiseen, mutta punainen lankakin löytyy (tämä lause kannattaa painaa mieleen).

Ensimmäiseksi hurmaannun Iida Reitin Hienostoelämää-akvarellista. Se näyttää, miten jokaisen, hienostuneenkin, ihmisen kasvojen alla on irvistävä, persoonaton pääkallo. Tämä on yhtä aikaa kauheaa ja ihanaa. Tämä on mukavaa.

Annika Kiiskilän luomat, vähän julmanoloiset, mutta sympaattiset satuolennot ovat miltei asettuneet muotokuviin. Mitä siitä, vaikka ihmishahmolla olisi sudenpää? Mitä siitä, että toiset kiipeilevät seinille? Siitä huolimatta kuvia heistä voi katsoa kuin mitä tahansa piirrettyjä henkilökuvia.

Kiiskilältä on esillä myös taitavia tussipiirroksia, joissa on enemmän tarinaa. Vieraat olennot masentuvat (Ehkä kaikki palaa itsestään ennalleen) tai asettuvat tilanteisiin, joista katsoja ei tiedä, ovatko ne tuskallisia vai hurmoksellisia. Kalloluitaan esittelevät pedot.

M. Järvinen: Bloodweeper Spectre.

M. Järvisen symbolistisilla maalauksilla on eniten oma todellisuutensa. Ne eivät tunnu ammentavan liikaa kenenkään toisen luomasta fantasiasta – tai sitten en vain tunne niiden maailmaa, vaikka se olisikin osa populaarikulttuuria. Toki teoksissa on tuttujakin elementtejä, kuten eläinten kalloja ja sarvia. Orgaaniset eläinolennot kasvavat suoraan ympäristöstään, eikä niiden olemassaoloa tule mieleen edes kyseenalaistaa.

Ja se punainen lanka? Se kulkee gallerian katonrajassa kädestä toiseen. Iida Reitin Luvatut?-teossarjassa ihmiset on sidottu toisiinsa punaisella villalangalla, sillä tavalla sormen ympäri, kuin lanka pitäisi jotakin tärkeää asiaa muistuttamaan sormen ympäri kiertää. Viimeinen langanpää on vielä vapaana.

Toive siis lienee, että ihmiset eivät unohda toisiaan ja sitoumuksiaan. Jos he ajautuvat toisistaan liian kauas, lanka kiristyy ja tuottaa kipua.

Iida Reitti: Luvatut? (yksityiskohta).

 

Ääripäitä (Näyttelyt: Hanhela & Kärkkäinen; Järvinen & Kiiskilä)

Anssi Hanhela & Erja Kärkkäinen: Keskustelu; M. Järvinen & Annika Kiiskilä: Opus Bestiae. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 8.–31.1.2016.

–

Opus Bestiae

Järvinen: Karjalaiset vartijat.

M. Järvisen ja Annika Kiiskilän näyttelyssä on kuin fantasiakirjan sisällä. Seinillä hyppii hirviöitä ja symbolein kehystettyjä kauhukirjojen klassikko-olentoja. Jotkut ovat söpöjä pentuja, toiset tyyliteltyjä, ja erityisesti lohikäärmeet silkkaa värien ilottelua.

Annika Kiiskilän grafiikassa on tarinoita. Sudet seisovat ringissä tupakalla ja hirviöt pullistelevat kehyksissään. Hirviöiden kuvaustavassa on jotakin hellää ja tuttavallista. M. Järvisen teokset ovat kuvitusmaisempia: lohikäärme on asettunut kuin muotokuvaan, tietoisena omasta roolistaan maailmassa kuvan ulkopuolella.

Kiiskilä: Seitsenkertainen.

Pidän kummankin taiteilijan tyylistä, ja teokset luovat hienon yhtenäisen maailman. Jotenkin ajattelen, että tällainen taide suuntautuu fantasian fanijoukoille, koska enimmäkseen kuvissa on vain yksittäisiä otuksia. Niitä voi kerätä kuin perhosia ikään.

Järviseltä on esillä yksi suuri öljymaalaus, Karjalaiset vartijat, joka tuo fantasian ja symbolit lappilaisen mytologian piiriin. Poronpääkallot kirjontakoristeisissa vaatteissaan ovat hirviömäisiä kutkuttavan tutulla tavalla.

–

Keskustelu

Kärkkäinen: Muistorasia.

Vaikka Anssi Hanhelan ja Erja Kärkkäisen yhteisnäyttely on nimeltään Keskustelu, aika hankala teoksia on saada keskenään juttelemaan. Toisaalta on tietysti hyvä, että ääripäät keskustelevat keskenään, eivätkä riitele.

Hanhelan voimakkaissa maalauksissa voi nähdä jotakin kalervopalsamaista ahdistusta, joka purkautuu väreinä ja seksuaalisina kuvina. Ikkunan takana hiihtävä hahmokin on jotenkin lappilaiseen mielenmaisemaan sopiva haamu. Ihoa on paljon esillä, toisiinsa kietoutuneita vartaloita.

Kärkkäisen järjestelmälliset veistokset ovat lokerikkoja, joiden jokaiseen laatikkoon on talletettu jotakin tärkeää. Parhaimmillaan materiaalien kieli on teoksissa, joissa sardiinipurkeista purkautuu räsymattoa.

Hanhela: Halu 2.