Tai sitten voi oppia (Näyttelyt: Dings, Talvitie, Vaittinen)

Marie-José Dings: Todellisuuden ja utopioiden välissä; Maiju Talvitie: Todellisuuden ja utopioiden välissä; Ulla-Maija Vaittinen: Tyhjät keinut. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 11.11. – 5.12.2015.

SAM_3748

Ulla-Maija Vaittisen kuvasarja Tyhjät keinut kuljettaa nopeasti monen tunteen läpi: ensin ajattelen, että nämähän ovat kivoja, sitten että ai, kaikkiko nämä kuvat ovat samanlaisia, ja lopuksi ei, nämä eivät ole yhtään samanlaisia (ja katson kuvia heti uudenlaisella intensiteetillä).

Kuvien edessä kannattaa siis päästää irti siitä pelosta, ettei saisi yllättyä enää kymmenennen tyhjän keinun kanssa. Vaittiseen voi luottaa: jokainen keinu on nähty yksilönä.

Tyhjissä keinuissa on persoonallisuuksia. Joku uhmaa pakkasta ja lunta, toinen keinahtelee vapauteen merenrannassa. Keinu viettää yönsä maassa lojuvan nallen kaverina. Joskus keinu pääsee myös studiomuotokuvaan mustalla taustalla.

Keinuissa on yhtä aikaa jotakin uhkaavaa ja leikkisää. Keinuhan on mitä kivoin, arkisin ja lennoikkain leikkiväline, ja niitä on kaikkialla. Toisaalta kaikki nämä keinut ovat tyhjiä. Mitä jos kukaan ei enää koskaan keinuisi? (Tulee mieleen kuvia hylätyistä huvipuistolaitteista Tšernobylissä.)

SAM_3750

 

Marie-José Dingsin selittävästi nimetty näyttely Todellisuuden ja utopioiden välissä riemastuttaa välittömästi ihan eri tavalla. Täällä on kirjoja! Seinille on ripustettu kirjoja!

Osa teoksista on siis maalattu kirjojen kansiin. Vanhat tietokirjojen kannet toimivat hyvin yhteen kuvien kanssa, joista luen kokonaisia tarinoita ihmisistä eri puolilta maailmaa. Kollaasimainen tekniikka teoksissa on mahtava: Kuin kynä olisi ensin kulkenut vapaasti paperilla ja viivat luoneet kuvan itsestään. Ja sitten on tehty sitä kollaasia, liimattu ja revitty kuvia kuvien sisään ja pinnalle.

Teokset ovat kuin välähdyksinä eteen tunkeutuvat uutiskuvat: tunnistamme niistä ihmiset, kaltaisemme, muttemme pysty ommunikoimaan heidän kanssaan. Ihmisten samanlaisuus ja erillisyys korostuvat yhtä aikaa.

SAM_3762

Maiju Talvitien näyttelyllä on sama nimi, Todellisuuden ja utopioiden välissä. Teokset tuovat kullattuja kupoleja maalauksiin ja kuu heijastaa kattolampun valoa niin, että häikäistyn hetkeksi. Maalauksissa on jotakin sellaista, että tunnen niiden sisältävät oikeasti palasia niistä rakennuksista, joita ne kuvaavat.

Velhomaisesti taivaaseen kohoavat kirkontornit, violettiin utuun uppoavat satamat, jalkaterät ujosti toisiaan kohti seisova Eiffelin torni: turistikohteita, muttei turistimaisesti kuvattuina. Ja: mikä edes on turistimaista?

Miten me sorrumme aina matkoilla ajattelemaan, ettemme käyttäydy kuin turistit vaan olemme aidosti kiinnostuneita, aidosti tutustuneita, aidosti tuntevia. Mutta ehkä juuri niin kaikki turistit toimivat: kokevat ne vakiokohteetkin yksilöllisesti, eivätkä vain siksi, että niissä kuuluu käydä.

Maailman voi kiertää oppimatta mitään, tai sitten voi oppia ihan kaikesta, jopa siitä, missä asennossa kuu taivaalla keikkuu.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: