Ilai Lehto: Trophy wall
Ensin seinä riemastuttaa: niin paljon pörröisiä päitä! Ehkä joukossa on jokin tutunkin näköinen.
Sitten sen huomaa: päät on käännetty nurin. Vaikka silmät olisivat oikean nallen silmät, ne on kiinnitetty päähän, josta saumat törröttävät ulospäin.
Mitä seinässä sen jälkeen näkee? Jonkinlaisen (ja tähän teoksen nimikin vahvasti ohjaa) metsästysmuistokokoelman.
Millainen ihminen metsästää pehmoleluja? Keneltä ne on viety, millaisissa tilanteissa niihin on tartuttu?
Lempeän ensivaikutelman alle kätkeytyy monta niin julmaa mahdollisuutta, ettei niitä oikein tee edes mieli ajatella läpi.
Reetta Gröhn-Soininen: Sinisiä, punaisia ja keltaisia kukkia
Reetta Gröhn-Soinisen teos on kokoelma puuveistoksia. Se tuo mieleen Hugo Simbergin kuoleman puutarhurit, jotka hoivaavat kukkiaan – samoin tässäkin teoksessa pääkallokasvoiset hahmot ovat kukkien ympäröimiä.
Hahmoissa on surua ja iloa eli tunteita, jotka eivät biologisesta pääkallosta näy. Kallo kaiken alla on aina sama; elämä syntyy kallon päälle lihasten ja hermojen voimin. Mutta nämä hahmot ovat täynnä surua. Ehkä iloiseksi tulkitsemani tyyppikin on surun vääristämä, eikä sittenkään pidättele naurua?
Krouvisti veistetyt kukat maassa näyttävät suurilta pelinappuloilta. On kuin menossa olisi jokin muinainen peli, jonka sääntöjä en tunne.
Huoneessa ei ehkä leiju tervantuoksu, mutta tunnen sen siitä huolimatta. Veistokset ovat jotakin sukua keskiaikaisille kirkoille, joiden katot usein tuoksuvat. Nämä hahmot voisivat tulla vastaan hautausmaalla tai viileässä kirkkosalissa. Ja jos niiden antaisi olla omissa oloissaan, ne pysyisivät ihan lempeinä; eivät kurottaisi kohti eivätkä tarttuisi luisilla käsillään nilkkaan kiinni.
Kaisaleena Halinen: Cured
Kaisaleena Halisen teokset ovat saaneet näyttelystä kokonaisen huoneen. Ratkaisu toimii, sillä teokset juttelevat keskenään niin, että niitä ei oikein osaa edes ajatella toisistaan irti. Samalla saa nähdä monenlaisia kauniita keramiikkapintoja, koska materiaalia on käsitelty teoksissa eri tavoin.
Cured-teoksen idea on yksinkertainen: pää on hajonnut, ja se on liimattu takaisin kokoon. Osa palasista on kuitenkin joko kadonnut matkalla tai mennyt niin pieneksi muruksi, ettei niitä ole pystytty liimaamaan enää takaisin. Näin päästä/henkilöstä on jäänyt puuttumaan jotakin sellaista, mitä hänessä oli ennen kuin jokin asia/teko hänet hajotti.
Päässä on aukkoja, joista kulkea sisään tai ulos. Myös hiukset on katkaistu, eikä niitä näy missään.
Teoksen nimi vaikuttaakin siis ironialta. Onko hahmoa nyt oikeastaan sittenkään parannettu, vai onko hänelle vain väitetty niin? Pikainen liimaus vähän niin ja näin ja sitten hoitolinjalta ulos.
Mitä pidempään teosta katselen, sitä enemmän näen siinä myös kapinaa. Jostain syystä en koe, että tämä henkilö jää epätäydellisen korjailunsa kanssa pitkäksi aikaa suremaan. Hän kantaa halkeamansa uhmalla ja ylpeydellä.
–
Haiharan parat -näyttelyn ripustus on leikkisä. Mittakaavat vaihtuvat virkistävästi: välillä teoksia tulvii eteen seinien mitalta, välillä katseen kohteeksi annetaan yksi veistos kerrallaan. Huoneet ovat kauniita kohdata, ja suurten ja pienten veistosten asettelusta tulee lähinnä mieleen jokin luonnon elementti (valon leikki vedenpinnalla, suuret ja pienet vesipisarat samassa sadekuurossa). Veistoksia näkee mielellään näin, tämä tuntuu sekä luonnolliselta että yllätykselliseltä.
Näyttelyn edetessä luovun sanasta ’leikkisä’. Kierros on suorastaan tönivä, invasiivinen. Lopussa käytävä on tukittu kokonaan patsailla, enkä pääse näyttelytilasta ulos muuten kuin palaamalla alkuun. Tämä on ei-niin-hienovarainen vihje, että ehkä joskus tekee hyvää nähdä samat teokset uudestaan. Voi olla, että niistä löytyy jotakin, mikä ensi katseella jäi huomaamatta.
*
Haiharan parat – kuvanveiston hahmot. Haiharan Taidekeskus, Tampere 6.8.-28.8.2022.
Nokkonen 