Miten aikuinen käyttäytyy ja muita myrskyjä (Näyttelyt: Sario; Haimila; Salmela; Viirilä; Tervaniemi)

Kristiina Sario: Leikin varjo. Sanna Haimila. SA. Salmela: Pariskunta – Akryylimaalauksia. Juha Viirilä: Women and Bob. Sari Tervaniemi: Dizzy. Galleria Kapriisi/Galleria Katko (Hämeenpuisto 25, Tampere). 5.–30.3.2014.

Kristiina_SarioAloitin Kapriisi-urakan Kristiina Sarion näyttelystä. Hänen taivaansa ovat upeita. Pienet ihmiset/lelut (romaanihenkilöt?) elävät dramaattisia hetkiä maassa, ja taivas tarjoaa samaa draamaa heidän yläpuolellaan.

En koskaan tiedä, saako näin sanoa, mutta maalauksissa on jotain kuvitusmaista. Ne ovat aukkoja tarinoihin (on niitä tarinoita sitten kirjoitettu tai ei). Taivaiden orgaaniset pyörteet kätkevät sisäänsä potentiaalisia kuvioita. On paljon nähtävää.

Ja ne värit! Luonnonilmiöissä on jotain vastustamattoman vangitsevaa. Ei tarvitse olla kuin tavallinen auringonlasku elementtilähiössä, sitäkin jää usein tuijottamaan kuin ihmettä.

Ehkä ihminen haluaa tuntea olevansa pieni ja muiden armoilla. Haluaa myrskyn, jolle ei kerta kaikkiaan voi mitään (saa antaa periksi, lopettaa kaiken kontrolloinnin).

SariTervaniemiSen jälkeen laskeuduin Galleria Katkoon, jossa Sari Tervaniemen Dizzy kertoo (siteeraan tiedotetta) ”nuorista naisista oudohkoissa tilanteissa, hetkistä jolloin ei käyttäydytä kuin aikuiset ihmiset.”

Tässä on taas tämä ongelma, että en tiedä, miten aikuiset ihmiset käyttäytyvät. En tiedä, mistä tämä myytti on syntynyt, että aikuiset eivät keinu tai että aikuisuus on jotenkin harmaata ja kahlittua. Minulle aikuisuus on aina ollut lupaus vapaudesta; lapsena on riippuvainen siitä, mihin annetaan lupa, minne saa mennä, mitä saa tehdä. Aikuisena voi hitto sentään syödä lounaaksi karkkia ja mennä keinumaan kesken kävelylenkin, jos haluaa!

Niinpä en siis hahmota tätä videota, jossa nuoret naiset keinuvat tai kantavat ilmapalloa kaupungilla. Tai no, hahmotan toki, mutten ymmärrä, mikä tässä on ei-aikuismaista käytöstä. (Ehkä olen jotenkin kypsymätön yksilö.)

Itse video on miellyttävä katsoa, tunnelmia täynnä.

JuhaViirila

Juha Viirilän mainiosti nimetty näyttely Women and Bob on alakerrassa, pienessä tilassa. Intiimissä, tulisi tilaa varmaankin kuvailla.

Viirilän naisissa on jotain kuubalaista (en tiedä, miksi juuri kuubalaista). Hänen maalauksensa voisivat olla mainosjulisteita ajalta, jolloin mainokset olivat taidetta (joku mainostoimistolle työskentelevä taiteilija nyt kyllä suuttuu tästä luonnehdinnasta).

Naisten paksusti meikatut silmäluomet ovat teräviä kuin papukaijan nokka. Poski poskea vasten puristuvat kasvot ovat avautuneet perhosen siivet.

SannaHaimilaSanna Haimila on pohtinut kuolemaa ja surun fyysisyyttä. Piirustukset ovat suuria ja hauraita. Ääriviivat pätkiytyvät katkoviivoiksi.

Piirustuksissa on paljon karua ja rumaakin. Kasvot jäävät epäselviksi, piirustus elää (ihan kuin se olisi lähtenyt eri suuntaan kuin taiteilija olisi halunnut).

Suru on sulkeutumisen tunnetta, ruumis kapaloituu suruun. Tai ehkä on erilaisia suruja: suuria ja katkonaisia, pieniä ja tummiksi pyöriteltyjä.

SA. Salmelan Pariskunta -näyttely vaikuttaa villiintyneeltä poptaiteelta. Numerot ja prosenttimerkit muodostavat nalleja ja ikuisina toistuvia ornamentteja. Punainen ja sininen taistelevat huomiosta.

Näen lähes jokaisessa maalauksessa numeroa 3, vaikka voisin nähdä niissä paljon muutakin. Numero muuttuu nalleksi, tai kahdeksi yhteenkietoutuneeksi kuvioksi (yin/yang-tyyliin).SASalmela

Urheilullinen värimaailma ja maalausten pintaan piirretty hienonhieno verkko saavat ajattelemaan peliä. Ympyrät nallekuvioiden pinnalla ovat nekin kuin pelinappuloita. Kutsu: yritäpä saada viiden suora!

Näitä teoksia on mukava nähdä, ne toimivat kuin puhdistava pesuaine. Katseltuani tarkkarajaisia ja huomiovärisiä maalauksia olen valmis pienempiin nyansseihin, vihjauksiin, haurauteen.

Jätä kommentti