Tila 1: Anu Eskelin, maalauksia; tila 2: Marjatta Vilhunen, veistoksia & Olga Malytcheva, maalauksia; tila 3: Pia Sinkkonen. Galleria Kapriisissa (Hämeenpuisto 25, Tampere) 8.8.2012 saakka.
–
Kapriisissa on kolme näyttelyä yhtä aikaa. Poikkesin totutusta ja menin avajaisiin. Tästähän on tulossa paha tapa – jo neljännet avajaiset tänä vuonna! Vaikka avajaisissa on ehkä aika huono tilaisuus katsella taidetta, kirjoitan tämän pois alta saman tien.
Anu Eskelin on maalannut teemalla Venni, vidi, rimarsi (tulin, näin, jäin). Ollaan siis Italiassa. Abstraktihkot maalaukset ovat kuin vaudissa otettuja katukuvia. Tai muistoja; tummansininen maalaus toi elävästi mieleeni illan reilun vuoden takaa, kun istuin puistossa Colosseumin yläpuolella ja odotin, että kello tulee sen verran, että metroon kannattaa edes yrittää mennä.
Ehkä muisto onkin oikea sana, jolla näitä maalauksia lähestyä. Valokuvantarkkoja ne eivät ole, enkä tiedä, ovatko ne edes todellisia paikkoja tai maisemia. Taiteilijalla on tarve tallentaa Italiansa, ja nämä asiat hän tahtoo talteen: värit, kulmikkaat, rinteille kohoavat rakennukset, nopeasti pimenevän illan, rakennusten pinnat, joka ovat kuin paksulla siveltimellä ja maalilla vedeltyjä, röpelöisiä.
Tunnistan maalauksisa halun olla Italiassa (haluaisin itsekin olla Italiassa!) ja katseen, joka vielä jaksaa ihmetellä näkemäänsä.
Marjatta Vilhunen ja Olga Malytcheva ovat yhdistäneet teoksensa yhteisnäyttelyksi. Vilhusen pienet veistokset ovat ihmiskuvia. Veistoksista voi seurata melkeinpä suoraviivaisesti kokonaisen elämän lapsuuskuvista sodan kautta aikuiseksi.
Mitähän tästä nyt sanoisi? Eläväisiä, sellaisia veistokset ainakin ovat. Ja koskettavia, sisältävät tunnetta. Varsin perinteisiä ihmiskuvia kaikki, mutta omat jipponsa toki näissä on.
Erityisesti nautin tanssijaveistoksista. Niiden liike tuntuu omissa vatsalihaksissa asti.
Malytchevalta on esillä naiskuvia abstraktimmasta reunasta taiteilijan tuotantoa. Osassa väripinnat muodostavat naisen kuin vahingossa, toisissa nainen on enemmän luotu kuin syntynyt (kuulostaako tämä järkevältä tavalta kuvaillla näitä?) Rakastan maalausta, jossa nainen on kuin vuoristomaisema: kulmikas, suoraviivainen, jyrkkä ja etäinen (ks. kuva).
Malytchevan tekninen taituruus on mahtava. Hän maalaa öljyväreillä ihan grafiikalta näyttävää, haurasta värinpintaa tai laskee kevyen silkkihuivin naisen harteille. Menkää katsomaan, ne ovat oikeasti kaikki öljymaalauksia!
En voisi kirjoittaa Malytchevan näyttelystä kritiikkiä (olen kieltäytynyt sellaisista jo vuosia), koska rakastan kaikkea, mitä hän maalaa. Joskus on tunnustettava jääviytensä. Ettei kerta kaikkiaan osaa enää etääntyä teoksista hiukkasen vertaa. (Paitsi etten minä ole siitäkään ihan varma, että kriitikon muka pitäisi osata pysyä jossakin omituisessa asemassa teoksiin nähden. Joka tapauksessahan kaikki reaktiomme ovat fyysisiä – ne kaikkein teoreettisimmatkin ajatukset me ajattelemme fyysisesti aivoissamme. Mikä on se etäisyys, jonka omiin reaktioihin voi saavuttaa, kun se etäisyyskin tapahtuu meissä sisällä, fyysisesti?)
Kolmannessa huoneessa on Pia Sinkkosen hellä näyttely. Perhosia, valoa ja hetken pysäyttämistä. Ja välillä metallinkylmää jäykkyyttä. Sinkkonen on omistanut näyttelynsä vuosi sitten kuolleen veljensä muistolle. Raskas aihe näkyy osassa maalauksia vain tummana raitana valoisan kuvan alareunassa.
Luin näyttelytekstin ennen kuin katselin maalauksia. Lukemisen jälkeen tulkintani oli tietenkin suunnattu vahvasti kuolemaan ja sen käsittelemiseen. Hämmästyin teosten keveydestä ja valosta. Perhosista, joissa on jotain iloista silloinkin, kun ne lähtevät pois.
Sinkkosen maalauksissa on muuten erityisen kaunis tausta. Tuli mieleeni eräs taidehistorian kirja, jonka keväällä luin: siinä kehotettiin katsomaan taidetta monin eri tavoin, esimerkiksi jyrkässä sivuvalossa. Ajattelin, miten kauniita nämä maalaukset olisivat jyrkässä sivuvalossa(kin).
Nokkonen 