Posts Tagged ‘runous’

Runokokoelmani julkaistiin perjantaina

SAM_3522Vähän taidekritiikkiin liittymättä: esikoisrunokokoelmani julkaistiin perjantaina Turun kirjamessuilla. Kokoelman nimi on Läpilyöntikipu, ja se kertoo suruprosessista.

Henkilö, jota Läpilyöntikivulla surraan on performanssitaiteilija Bas Jan Ader (1942-1975). Rakastuin hänen tarinaansa ja surin hänet läpikotaisin. Runot ovat olleet työn alla kolmisen vuotta. On suloista saada prosessille näin onnellinen loppu.

Kirja ilmestyy netti- ja vähän muihinkin kauppoihin, kunhan ehtii painosta hyllyille asti. Päivitän tilannetta!

(Kansikuvana on Marjatta Nuorevan grafiikantyö Pihlaja II.)

Tämän (ja viime) viikon runovideo

jokaaamu Joka aamu -runovideoni kuvattiin tänään kauniissa museoympäristössä Työväenmuseo Werstaalla.

Olen taas reipastunut runojen kuvittamisessa muutenkin: viimeviikkoinen, luminen Ja kun et kuole on myös Youtubessa.

Runovideoita

Tarkkanäköisimmät lienevät huomanneen, että olen lisännyt tuohon yläpuolelle runovideoita-välilehden. Olen väsäillyt sellaisia viime aikoina, kirjamuotoisia ja ei-.

Kritiikin parista en ole poistunut; sellaista on ollut esim. Keskisuomalaisessa:

Kuutti Lavonen (JKL:n taidemuseo, 7.9.2014 asti)

 

Runoja ja havaintoja Andy Warholista

Houkuttelin (runon)kirjoittajia mukaan Andy Warhol -näyttelyyn, ja kirjoitimme sieltä puolilehti.fi:hin. Lopputuloksena Andy Warhol -variaatioita.

Andy Warhol: An American Story. Sara Hildénin taidemuseo (Särkänniemi, Tampere) 8.3.-28.5.2014.

Runokirja – Kristiina Wallin: Kaikki metrit ja puut (Tammi, 2012)

WallinAlan lukea Kristiina Wallinin runokokoelmaa Kaikki metrit ja puut kirjaston kahvilassa. Olen alkusivuilla, kun juopunut mies tulee juttelemaan kanssani:

– Mitä sää luet?

– Runoja, vastaan. Näytän kirjaa. Mies jatkaa:

– Mua rehellisesti sanottuna vituttaa, etten oo noin älykäs.

Joku häätää miehen pois pöydästäni, joten runokeskustelu päättyy tähän.

En ajattele, että runoja lukeakseen pitäisi olla erityisen älykäs. Mutta runoilla on aina vain sellainen maine: että niitä on vaikea lukea. Että vain jotkut muut, jokin kummallinen toisten joukko, lukee runoja. (Kun opiskelin taidehistoriaa, luin tenttikirjojen vastapainoksi pelkästään runoja viiden vuoden ajan. Sen jälkeen vaati erityistä ponnistusta tarttua romaaniin. Kaksisataa sivua, ajattelin, kuka hullu näin pitkän tekstin jaksaa lukea?)

Olen tähän asti ajatellut, että Wallin kirjoittaa tytöistä ja naisista (karkea yleistys, mutta runoja voi lähestyä vain kaartelemalla tai karkeilla yleistyksillä). Nyt hän kirjoittaa tanssijasta, joka on mies. Miehen liikkeestä.

On vaikea lukea sana tanssija miehenä. Aina kun Wallin tuo tanssijansa näyttämölle, näen silmissäni naisen. Sitten runon mittaan minulle muistutetaan, että tanssija on mies, ja joudun kääntämään kaikki mielikuvani toisiksi.

Tanssin itse 5-vuotiaasta noin 21-vuotiaaksi, joten kuulun siihen keskuudessamme kulkevaan ihmisjoukkoon, jolla on klassisen baletin liikekieli selkäytimessä, vaikkakin melko lailla piilossa vuosien alla. Kerron tämän siksi, että tartuin Wallinin kokoelmaan juuri tästä syystä: etsin tanssin kieltä hänen kauttaan.

Jouduin vähän pettymään, koska en tunnista hänen tanssikuvauksistaan sitä, miten itse koen tanssimisen. Mutta olisihan se oikeastaan aika pelottavan yliluonnollista, että joku muu kokisi tällaisen minuun ytimiä myöten kasvaneen asian samalla tavalla kuin minä. Pettymykseni johtui vain etukäteen runokokoelmalle lataamistani epärealistisista odotuksista.

Pääsin nopeasti pettymyksen yli. Wallinin kieli on ihanaa, ja tuntuu, että tässä neljännessä kokoelmassaan hän on päästänyt kielensä kokonaan irti. Tähän asti hän on runoissaan etsinyt kokonaisuutta, eheyttä. Nyt hän ripottelee sanoja ja kirjaimia sinne tänne, näyttää äkkiä keskellä tarinaa kuvan ”(välke: pisaroida)” ja jatkaa matkaa. Pidän tällaisten runojen lukemisesta, koska olen itse kauhean pedantti ja jumiudun kielioppiin. Tällainen kielen soiminen on aina todella helpottavaa ja vapauttavaa.

Hämmästyttävää kyllä, Wallinin runoissa on tanssimisen lisäksi paljon vettä (jopa hukkumista). Tämän minä tunnistan: kun yritän kirjoittaa tanssimisesta, alan kirjoittaa vedestä.

Kokoelma on vähän raskaslukuinen ihan vain taitollisista syistä: kirja on samanmuotoinen kuin Wallinin edellisetkin, mutta runojen rivien pituus on kasvanut, ja teksti täyttää sivut laidasta laitaan. Kun avaa uuden aukeaman, ensimmäinen ajatus on oi kuinka raskaan näköistä, mutta tietenkin, Wallinista kun on kyse, kieli on kevyttä ja tempaa mukaansa.

Paikoin erikokoiset fontit jäävät vaivaamaan. Tahtoisin kuulla runoilijan lukevan näitä runojaan ääneen, koska tahdon tietää, miten hän on ajatellut painottaa näitä pikkuruisia sanoja verrattuna normaalikokoisiin. Kokojen muuttaminen, kursiivit ja sanojen p a l o i t t e l u samassa runossa tekee tekstistä levottoman näköisen. Mutta ehkä hän hakeekin juuri sitä: että runo näyttää välkehtivältä järvenpinnalta.

No niin, olen päässyt näin pitkälle siteeraamatta Wallinia kahta sanaa enempää! Jospa vähitellen pääsisin konkretiaan.

Wallinin runoilijaminä on keräilijä ja ajan tallettaja. Hän kertoo sen avoimesti:

”säilytän komerossa kauan sitten kerättyjä mehiläispesiä, puunhitaita
askeleita, keveydenkaltaista suorissa riveissä hyllymetreittäin
merijäniksiä, pieniä kiviä ja limonadipullojen etikettejä”

Tanssiminen ja liike sitovat koko kokoelman kuitenkin nyt-hetkeen. Liike tapahtuu aina tässä, sitä ei voi säilöä purkkeihin ja varaston hyllyille. Tallentaja joutuu kohtaamaan jotakin, mitä ei voi tallentaa, ja hän päättää nähdä tanssijankin esineenä:

”Hänen ruumiinsa on soittorasia. Auringon haalistamat hevoset ja karhut kiertävät
ympyrää, musiikki helähtää koneistosta.”

Wallinin runoissa on aina läsnä jokin kaipaus. Ajattelen koreografi Pina Bauschista tehtyä dokumenttia, jossa eräs tanssijoista sanoo, että Bausch oli aina kiinnostunut siitä, mitä tanssijat kaipaavat. Mistä kaikki tämä kaipaus tulee?

Wallin tavoittaa tunteen siitä, että elämä on valintoja, kadottamista ja polkuja, joiden päätepistettä emme koskaan etukäteen tiedä.

”Jälkeenpäin iholle sataa terälehtiä, jälkeenpäin saattaa sataa terälehtiä.”

Wallinin runoissa minua hämmästyttää aina se, että ne ovat kiistatta valmiita. Vaikka jonkin yksittäisen sanan epämääräinen tipauttaminen jonnekin sivun laitaan voisi vaikuttaa teennäiseltä, Wallinilla se onnistuu aina. Runoissa kaikki on juuri niin kuin sen pitää.

(Wallin kävi kerran puhumassa Viita-akatemiassa, jota kävin, ja kysyin häneltä, mistä tietää, että kokonaisuus on valmis ja miten sen sitten voi jättää taakseen ja siirtyä johonkin uuteen. Kirjoitin hänen vastauksensa jonnekin, mutta sillä ei ole merkitystä. Runo vaatii samaa taitoa kuin maalaus: pitää tietää, milloin työskentely on lopetettava. Johonkin pisteeseen asti hiominen parantaa teosta, mutta siitä eteenpäin pienikin muutos huonontaa sitä. Tuon pisteen löytäminen on taiteilijan ammattitaitoa.)

Rohkeasti roskikseen (lisää Runokaupunkia)

Kävin kuuntelemassa, kun Sinikka Vuola ja Riina Katajavuori kertoivat kirjoitusprosessistaan lukemalla muistikirjojaan ja tulostettuja runoja, joiden päällä oli isot ruksit. Vaikka tapahtuma oli Tulenkantajat-kirjakaupassa (jossa istutaan polvet kiinni edessä istuvan ristiselässä), se oli ihan huipputilaisuus.

Runoilijat olivat ihanan valmistautumattomia (koska eihän sellaiseen voi valmistautua, että lukee muistikirjojaan ääneen). Seurasi hihittelyä, nopeaa sanojen nielaisemista kesken lauseen, ja paljon kiinnostavia juttuja runojen takaa.

Pidän kovasti Vuolan kokoelmista, ja häntä kuunnellessa tuli entistäkin selvempi tunne siitä, että hän kirjoittaa nimenomaan kokoelmaa, ei erillisiä, toisiinsa ehkä joskus liittyviä runoja. Hänen prosessinsa on hidas ja kaoottinen. Hän heittää paljon pois. (Tässä vaiheessa tulee mieleen, että Claes Andersson kertoi, että siitä minkä hän ylipäätään kirjoittaa, noin 90 % menee roskikseen).

Tietenkin tuollaisessa tapahtumassa alkaa heti peilata runoilijoiden kertomuksia omaan kirjoitusprosessiin (en pitkästytä teitä sillä). Kärsivällisyyden oppiminen tuntuu olevan tärkeintä kirjoittajille – voi mennä vuosia siitä, kun kirjoittaa lauseen muistikirjaan, ennen kuin tietää, mihin lause sopii.

Runokaupunki jatkuu edelleen.

(Kuvia en tajunnut ottaa, joten kuvituksena oma muistikirjapinoni.)

Psykiatrian ystävät (eli aloitetaanpa Runokaupunki!)

Aloitin Runokaupunki-viikon Runokaupungin nimikkorunoilija Claes Anderssonin haastattelutilaisuudella. Andersson luki runojaan, soitti flyygeliä ja oli asiaankuuluvan itseironinen.

Tapahtuma veti väkeä (kuten arvelin, paikalla kannatti olla yli puoli tuntia etukäteen). Parin sadan hengen tilaisuudeksi ilta oli hämmästyttävän koskettava. Flyygelin sävelet suorastaan värisivät halki vartalon, ja runoilijan itsensä lukemat runot tuntuvat aina saavan ihan uudenlaisia sävyjä.

Runoilijat lukemassa runojaan onkin Runokaupungin paras anti (minulle). Runojen rytmin kuunteleminen tekee hyvää, vaikka nautinkin runojen näkemisestä paperilla. Yritän joka vuosi kulkeutua niin moneen kuuntelutilaisuuteen kuin Runokaupungissa ehdin. Rytmi jää ruumiiseen, kirjoittaminen sujuu taas ihan eri tavalla kuin pitkään aikaan.

Sillä minulle runoissa on kyse kirjoittamisesta. Rakastan runoja, niin laimealta kuin sen kirjoittaminen tuntuukin. Kun luen runoja, alan kirjoittaa. En ole tainnut koskaan päästä kokonaista runokokoelmaa alusta loppuun ilman, että olisin keskeyttänyt ja alkanut kirjoittaa. (Kyse on lukemisessakin rytmistä, sen soimisesta mielessä, sen purkautumisesta uudelleen runoiksi.)

Runojen kuunteleminen tuo runouteen sosiaalisen puolen. Kaksisataa kuulijaa hipihiljaa samassa salissa – ihanaa osoitus runojen merkityksellisyydestä. Kirjaa julkaisemattomana kirjoittajana on joskus vaikea muistaa, että tämä on merkityksellistä. Se on sitä toki minulle, mutta tuntuu puuhastelulta kirjoittaa vain itselleen. Kirjoittaja etsii lukijaa.

Ja niin Runokaupunki toimii: tuo konkreettisesti esiin runojen merkityksen. Sen huomaa itsessään, kun runon kuuleminen muuttaa hetkessä oman tunnetilan. Sen huomaa suuressa salissa, jossa kaksisataa ihmistä nauraa yhtä aikaa. Sen huomaa runoilijassa, joka lukee.

(Olen viime aikoina palannut Kai Niemiseen. Luin juuri ennen Anderssonin tapahtumaa runon:

Taidetta taiteen vuoksi, näillekö jotka viettävät kaiken
liikenevän aikansa television ääressä ja kertovat lehdissä
mitä kirjoja keräävät kesäksi vaikkeivät sitten ehdi lukea
ja jouluna rentoutuvat illan tai kaksi hyvän kirjallisuuden
ääressä. En minä sentään hölmö ole, minä kirjoitan näille
silloin kun minulla on asiaa, taidetta taiteen vuoksi teen
itselleni ja vaimolle. Arvostavan yleisön merkitystä ei
voi kyllin korostaa.

Lainaus kokoelmasta Istun tässä, ihmettelen, Tammi, 2012 (alkuaan Vakavia runoja, Tammi, 1997). Ymmärrän, että runon lainaaminen lähteenkin kertoen saattaa jotenkin omituisesti rikkoa aikamme tiukkoja tekijänoikeuksia, mutta luulisin, että runoilija itse tahtoisi tulla siteeratuksi juuri niin kuin on kirjoittanut, eikä jotenkin sinne päin.

Vaikka toisin luulisi, tuon lukeminen oli runoilija-minulle merkki siitä, että kirjoittaminen kannattaa, vaikkei saisi ääntään (vielä) kuuluviin. Silti kannattaa tehdä pohjatyötä, kirjoittaa, editoida, deletoida, kerätä lisää materiaalia, luottaa sattumiin, luottaa itseensä sokaisevana hetkenä kun huomaa kirjoittavansa onnistuvaa runoa, editoida, luetuttaa runoja muilla ja saada palautetta, koota kokoelmia, tutkia kokoelmaa kokonaisuutena ja irrallisina teksteinä, etsiä heikkoa kohtaa, etsiä kohtaa joka ei ole rehellinen, tiivis, hengittävä, rytmikäs, oikea, ottaa muutama runo pois, huomata kirjoittavansa valmiiseen kokoelmaan vielä yhden runon, lisätä runo kokoelmaan, luetuttaa kokoelmaa muilla, lähettää kokoelma kuolemankylmänhiljaiselle kustantamokentälle.)

Otsikko tulee Anderssonia haastatelleelta Maila-Katriina Tuomiselta. Haastattelu oli kummallisen kuolemakeskeinen, muuten. Vaikka olin itse varmaan yleisön nuorimmasta päästä, en usko, että kaikki Anderssonia kuuntelemaan tulleet olivat kiinnostuneita hänen valmistautumisestaan kuolemaan. Pahaenteinen kuolema väijyi joka kysymyksessä loppusanoja myöten. Välillä haastattelija kysyi suoraan eutanasiasta. Välillä sanoi, että Anderssonin runot kyllä jäävät sydämiin elämään.

Runokaupungin ohjelma löytyy täältä. Minua muistikirja-addiktina kiinnostaa erityisesti mahdollisuus kurkistaa runoilijoiden muistikirjoihin. Uskollinen, koskaan kaikkoamaton runojen vastaanottaja: kasa muistikirjoja, laatikollinen muistikirjoja!

Iltapäivä Faunilla ja ilman (Näyttely: Tampereen taiteilijaseura)

Valon kerääjät. Tampereen taiteilijaseuran kesänäyttely taidekeskus Mältinrannassa 12.7.2011 saakka.

SannaKauppinen_UrsaMinorJätin tämänkin näyttelyn ihan viime tippaan, mutta sanonpa jotain kumminkin (kesällä olen vielä holtittomampi kuin muina vuodenaikoina ja gallerioiden 3 viikon näyttelyajat eivät tunnu millään riittävän siihen, että kävisin missään. kaikki on aina juuri päättynyt tai päättymässä, kun tajuan. pitäisi olla jokin tekstiviestipalvelu, joka tykittäisi minunkaltaisiani näyttelyviesteillä: ”vielä ehtii!”).

Ihan ensimmäiseksi sanon, että tuolta Tampereen taiteilijaseuran sivuilta löytyy tosi paljon kuvia näyttelystä. Minun tietokoneeni meni nimittäin heti umpijumiin kun yritin avata sivun; se kertoo, että kuvia on enemmän kuin iäkäs koneeni jaksaa avata. Mutta jos ja kun teillä kaikilla on uudemmat koneet, menkää katselemaan!

Valon kerääjät on sikäli hyvin koottu näyttely, että siihen ei ole yritetty mahduttaa kaikkea mahdollista. Heti alkuun katsoja säpsäytetään irti arkijärjestään Sanna Kauppisen eläimenkallomaalauksella (siinä on jotain salatietoa, eikö? ihan kuin kallo olisi kääriytynyt munkinkaapuun!) ja Erno Peltosen lähikuvilla miehistä.

Erityisesti minun kiinnostukseni vangitsi kuitenkin Zsuzsa Demeterin Faunin iltapäivä -sarja (ensinnäkin, koska työt ovat vangitsevia, toiseksi, koska pidän fauneista, jos niin voi sanoa). Demeterin fauni on kuin pronssiveistos, mutta elävä. Täynnä faunin omatunnotonta myötämielisyyttä. (Faunin iltapävää Rudolf Nurejevin tulkitsemana voi katsella vaikka youtubesta, täältä.)ZsuzsaDemeter_FauninIltapaiva

Petri Niemelän maalaukset vauhdissa ohitetuista paikoista ja autoista ja Heli Innalan kiiltokuvahedelmät viehättivät minua selkeydellään ja aiheensa näennäisellä yksinkertaisuudella. Koko näyttely oli niin esittävä ja selkeä, että poistuin Mältinrannasta tyynenä ja hymyillen (tällaiset väitteet ovat niin tilannesidonnaisia, että ei koskaan saisi sanoa poistuneensa näyttelystä tyynenä. Totuus on, että tulinkin näyttelyyn tyynenä, koska saavuin sinne luettuani juuri Ikkyuun Riehaantunut pilvi ja Luurankouni -runoteoksen yhdeltä istumalta, eikä kirja voi valaa lukijaansa muuta kuin tyyneyttä. Ja silloin tällöin nauruntyrskähdyksiä. Ja jonkinlaisen maailmasta irtautuneen asenteen. Hyvän mielen.)

(Nyt alkaa tuntua siltä, etten voi sanoa tästä näyttelystä mitään sanomatta samalla jotain myös Ikkyuusta ja siihen ansaan minä en kuulkaa mene, että yrittäisin sanoa jotain Ikkyuusta!)

Kahvila Runo ja Rongan viileä näyttely

kahvilarunoTänään oli mahdollista kuulla samalla keikalla sekä Juha Siron että Kristiina Wallinin runoja. Sinnepä suuntasin, kahvila Runoon, jossa helteestäkin huolimatta oli kuitenkin jonkin verran väkeä.

Huomasin pari asiaa:

a) Kun kuuntelee runoja, joita on itse lueskellut kotona, on paljon helpompi hahmottaa, mistä runossa on kyse (kuin jos kuuntelisi ihan tuntemattomia runoja). Ja runoilijan lukurytmi tuo runoon uuden tulkinnan.

b) Kun kuuntelee runoja, joita on itse lueskellut, saattaa joutua yllättävien tunteiden valtaan (koska runoon on lukiessa liittynyt joitakin tunteita) ja sitten pitää istua kahvilassa ihan viileänä, ikään kuin iho ei menisi kananlihalle ja ikään kuin ei itkettäisi. (Varsinkin siinä kohdassa, kun Siro luki Tammerkosken sillalla -runon lopun:

ja kaikki, jotka näen ympärilläni
ovat vain ihmisiä
kuolemansa hyväksymisen eri vaiheissa.)
 

Miksi tätä nyt tässä mainostan, niin nämä runoilijat lukevat runojaan vielä tänään uudelleen kahvila Valossa klo 19. Voin suositella!

Runon vieressä on galleria Ronga, jonka oven luona oli houkutteleva kyltti: ”Galleriassa on viileää!”

Ja niin olikin. Paitsi lämpötilallisesti myös sisällöllisesti: Marja Liisa Torniasen valokuvissa ja videoteoksissa virtaa vesi. Uskomattoman hienoja kuvia liikkuvasta vedestä saakin. Näin niissä vaikka mitä linnunsulista lähtien.

(Näyttely on avoinna 16.6.2011 saakka.)

Tuntuu typerältä raportoida täällä, kun on niin hieno ilma eikä kukaan lue blogeja helteellä. Ja hyvä niin! Nautintoja on nyt enemmän toisaalla!

Uusi runo ja suuri paljastus

Istuin kuuntelemassa Uusi Runo -tapahtumaa Telakalla. Vaikka paikoin päänsisäinen kriitikkoni julisti kaikenlaista (eihän tämä ole runoa vaan proosaa! esimerkiksi), on aina hienoa kuunnella runoja pari tuntia. Vaikka visuaalisena ihmisenä haluaisin nähdä runon, kuunteleminen tuo runoon rytmin. Ymmärsin sellaistakin runoutta, mitä en kirjoitettuna ymmärtäisi, mikä yllätti.

Niin, ja tuli taas pari potkua takamukselle: Tietty muoto tai rytmi tai kieli jää helposti päälle. Nyt tekee taas mieli kirjoittaa jotain ihan erilaista. Hapuilla enemmän.

(Olen kiteyttänyt mielessäni, että runoilija tarvitsee älykkyyttä, kielen tajun ja rauhan. Listasta unohtui kokonaan halu hapuilla.)

Kun julkaisemattomat runoilijat lukevat tekstejään, heissä näkyy palo. Vaikka moni runoilija pelkää esiintymistä (paperit tärisevät, ääni takertuu kurkkuun), on mahtavaa saada runonsa eteenpäin. Ja siksi tällaisia iltoja pitää olla; että runonkirjoittajista katoaa se hirveä halu julkaista ja se tuska, kun posti tuo vain kielteisiä päätöksiä. En tiedä, kuinka moni näistäkin lukijoista on saanut postista kielteisiä päätöksiä, mutta tänä iltana he tulivat kaikki kuulluiksi. Ah!

Tällainen hölmö kun olen, en tajunnut ottaa Telakalla valokuvia (koska ääneen luetuista sanoista ei saa kuvaa). Mutta korvaan valokuvan jollakin muulla:

Paljastan teille Runokaupungin kunniaksi salaisuuden: yksi työn alla olevista kaunokirjallisista projekteistani on arjen tehtäväkirja. Siirrän sitä paperisesta muodostaan pala kerrallaan tuonne: WWJD?

Toivotan teidät mitä nöyrimmin tervetulleiksi mukaan hapuilemaan.