Hukutaan historiaan (Näyttelyt: Marjo Viitala; Elina Autio)

Marjo Viitala: Tapahtumahorisontti. Elina Autio: Teoksia/Works. Taidekeskus Mältiranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 7.5. – 24.5.2016.

SAM_4557Kriitikko poistuu Mältinrannasta ja niistää nenää. Mitä ihmettä? Onko hän itkenyt? Ei oikeastaan; vain liikuttunut kummalliseen nostalgiaan, johon Marjo Viitalan videoteos on hänet kuljettanut.

Tässä on yksi videotaiteen häiritsevä ominaisuus: videolla saattaa varoittamatta tulla vastaan tutut kasvot. Sitten teoksen sisältö menee ihan pikkuisen ohi, kun sitä jää miettimään, että tuo ihminen oli parhaita ystäviäni vuonna 1998 ja että meidän ystävyyttämme ei tosiaan enää ole.

Videolla tämä tunnistamani ihminen on koko ajan silmät kiinni, mikä korostaa tiedostamaani faktaa siitä, ettemme me enää koskaan näe toisiamme. Elämään kuuluu sellaista, että joskus ystävyydet päättyvät (ilman dramatiikkaa, vain ajan kuluttavaan hiekkapaperiin).

Ehkä jonakin toisena keväänä olisin ajautunut vähemmän nostalgisiin ajatusketjuihin, mutta olen äkillisen helleaallon yllättämänä siirtynyt henkisesti Roomaan. Tuntuu, kuin olisin vain lentänyt sinne; kesä tuli liian nopeasti. En voi olla Tampereella. Ja yhtä aikaa olen, ja on sietämätöntä, etten ole Roomassa, etten ole sellainen ihminen joka vain hetken mielijohteesta lähtee jonnekin. Olen vankina omissa valinnoissani ja tottumuksissani.

Olen nostalginen. Se sallittakoon. Mutta sitten yritän katsella Viitalan teoksia uudestaan.

Kahdessa videossa pelataan peiliä, tuota ala-asteen välituntien klassikkoa 1980-luvulta. Videon kanssa voi heittäytyä pelaamaan itsekin (joskin aika pian videon säännölliset käännökset ovat liian helppoja välttää, ja videonaisen luo pääsee hiipimään huomaamatta). Videon kanssa pelatessaan voi miettiä sitä, miten sääntöihin sitoutuu. Kun vastapelaajana on videokuva (joka ei voi puuttua sääntörikkomuksiin), pitääkö sääntöjä edes noudattaa? Kenelle niitä noudatetaan?

Ylipäätään sääntöjen siirtyminen sukupolvelta toiselle on jokseenkin omituinen tapahtuma. Miksi me osaamme pelata peiliä? Kuka sen on opettanut meille? Omissa muistikuvissani sitä vain pelattiin, aina, eikä kukaan koskaan ollut tietämättä pelin sääntöjä.

Näyttelyssä on kivaa leikkisyyttä, ja sen kautta katsotaan syvemmälle ihmistenvälisiin suhteisiin. Pelien ja leikkien kautta yhdessä toimiminen on luotevaa. Jostakin syystä säännöt helpottavat yhdessä olemista.

SAM_4552

Elina Aution teoksissa maalattu pinta jää kerroksittain rakennettujen ”hyllyjen” väliin. On kuin katsoisi taiteen historiaa: kerroksittain teoksia, jotka lopulta jäävät aika pieniksi ja huomaamattomiksi esineiksi asettuessaan laajaan historian kaanoniin.

Neuloilla paperille kiinnitetyt ruusunterälehdet ovat hieno kartta ihmismieleen, joka haluaa lajitella, mitata ja laskea. Ihminenhän hajottaa minkä tahansa uteliaisuudessaan. Mitä sen sisällä on? Miten se toimii?

Minimalismi miellyttää: se, ettei teoksia ole jokaisella seinällä. Kun taidetta vähentää, huoneen olemuksen huomaa helpommin. Tyhjä huone ei koskaan ole tyhjä.

 

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: