Aaltopituus (Näyttelyt: Paappa & Keskiivari)

Karoliina Paappa: A Garden of All Tales & Mikko Keskiivari: Trench. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 27.11.2012 saakka.

Tuoksu! Karoliina Paapan näyttely tuoksuu niin kesältä, että näin marraskuussa tuoksu tuntuu kammottavan tukehduttavalta. Tuoksun lisäksi Rajatilassa pääsee kävelemään aidolla nurmikolla. Ai että, mikä säilötty kesä täällä onkaan!

Nautin Paapan valokuvien maailmasta, jossa on jotain hurmaavan pahaa. Ehkä ne vastaavat kokemustani lapsuudesta – lapsuus ei ole jatkuvaa kiiltokuvamaista kesälomaonnea vaan myös liian isojen asioiden murehtimista (mikä on maailmanloppu?), päivittäistä hierarkiaa koulussa (ootko sä mun kans tänään?) ja unen odottamista illalla pimeässä huoneessa.

Valokuvat ovat välähdyksiä verhon takaa. Ne näyttävät tilanteen, jollaista ei ole ollut koskaan ennen eikä koskaan enää tule olemaan.

Valokuvien lisäksi galleriassa on lavaste. Olisin kovasti halunnut kuvauttaa itseni megakokoisen kiiltokuvahevosen edessä, mutta olin näyttelyssä yksin. On hienoa, että kuvaaja näyttää rekvisiittaansa näin suoraan katsojille. Ei tarvitse kuvitella, että valokuvat olisi tehty leikkaamalla ja liimaamalla – taiteilijalla on oikeasti tämänkokoisia kuvahevosia.

Alakerran aavemainen värähtelyääni kuuluu koko yläkertaan niin, että näyttelyt tuntuvat sulautuvan yhteen. Mikko Keskiivarin videoteosten äänitaso onkin sellainen, että seisoin alakerran huoneen oviaukossa kädet korvilla jonkin aikaa, kunnes en kerta kaikkiaan enää kestänyt.

Sen verran Keskiivarin teoksia katselin, että tunsin niistä tihkuvan kauhun suorastaan tiivistyvän kellaritilan seiniin ja omaan selkäpiihini. Kauhu on tunne, jonka voi herätellä helposti: jo matalataajuuksinen ääni aiheuttaa ihmisessä ahdistusta ja säikkymistä (sen takia joissakin metroluolastoissa on tehty paljon haamuhavaintoja – metrojen matala humina aiheuttaa ihmisissä vainoharhaisuutta ja pelkoa). Tämänkin tietäen kauhua on kuitenkin vaikea vastustaa.

Hoen itselleni: minulla ei ole mitään syytä tuntea pelkoa. Tämä tunne syntyy minussa, koska tämä ääni ja videokuva manipuloivat ruumiini varautumaan pahimpaan. 

Ei se auta. En luota tähän taiteilijaan! Ajattelen, että jos annan periksi ja rentoudun, se kostautuu heti, ja silmilleni viskataan jotain sietämättömän kamalaa.

Kauhu on jotenkin pinnalla. Ensi vuoden nuori taiteilijakin on Jarno Vesala, jonka teokset saivat minut kauhun valtaan vuonna 2009. Siinäpä muuten ensi vuonna näyttely, johon pitää ottaa joku mukaan, että uskallan edes mennä museoon.

PS Haastattelin taannoin Paappaa Keskisuomalaiseen. Paappa rahoitti näyttelyään vertaisrahoituksella. Juttu on luettavissa Keskisuomalaisessa päivämäärällä 22.10.2012, jos joku haluaa sen arkistoista penkoa esiin.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: