Edes jokin teko (Näyttely: Kynnys)

Kynnys (ryhmänäyttely), galleria Rongassa (Rongankatu 1, Tampere) 10.3.2011 saakka.

Kynnys on niitä ryhmänäyttelyitä, joissa tuntuu siltä, että taiteilijat ovat valinneet pari teosta kukin ja toisistaan tietämättä ripustaneet ne samaan tilaan. Se on hiukan häiritsevä tunne; yhtä hyvin voitaisiin olla vaikka taidelainaamossa. Rongan tilat ovat vielä niin pienet, että hajanaisuus häiritsee ihan erityisesti.

Minä olen myös niitä ihmisiä, joita ärsyttää kaikenlainen selittäminen. Kun seinällä on lappusia, joilla yksi selittää omaa naiskuvaansa ja toinen kertoo, montako vuotta edellisestä näyttelystä on, tulee vähän kiusaantunut olo. Antakaa teosten puhua, niillä on usein painavaa sanottavaa!

Mutta asiaan:

Pidin näyttelyssä erityisesti Sari Kuivaston maalauksista, joissa on aavemaisia harlekiineja ja muuta sirkuskuvastoa (ks. kuva alla). Pienet maalaukset ovat nautinnollisia niin väriensä kuin ihmisten välisiä suhteita pelkistetysti kuvaavien aiheidensa vuoksi. Maalaukset ovat sellaisia, joita katselisi mielellään kotonaankin, mikä on yksi hyvä taiteen alalaji.

Hämmentävyyspisteet menevät Annu Salmisen Ruokaa etsimässä -sarjalle. Vanhoille posliinilautasille maalatut kalat ja puput tuovat minulle mieleen Monty Pythonin animaatioiden kuvakielen. Mutta ehkä vika on vain minun alitajunnassani. Tai siis, mikäs vika Monty Pythonissa on? Lautastaulujen mustat piirroskuvat ovat jotenkin ahdistavia. Suuri käsi osoittaa kania kuin todeten: sinut syödään kohta! Kun eläimet ovat vielä elossa, niissä on vaikea nähdä ruokaa (kuolleissakin eläimissä on vaikea nähdä ruokaa, jos ei syö lihaa).

Näyttelyn taiteilijoiden yhteisinstallaatio käsittelee jotain sellaista kuin taiteilijan arki ja toimeentulon ongelmat. En osaa sanoa, kuka on tehnyt minkäkin osan teoksesta (teosluettelossa oli kyllä kartta, johon tekijät oli merkitty, mutta jotenkin koin mieluummin teoksen yhtenäisenä enkä viipaloituna). Katosta roikkuu kurkia, jotka on taiteiltu toimeentulopapereista, vieressä on selityslappu: ”Japanilaisen uskomuksen mukaan toiveet toteutuvat, kun taittelee tuhat kurkea.” Tämähän on kiva juttu, ajattelen. Jos tässä voisi vielä taitella itse jotain, tämä olisi ihan huippua; voisi osallistua tuhannen kurjen projektiin ja täyttää samalla muutaman toiveen! Viimeisessä nurkassa installaatio päättyy kultaisiin kehyksiin, joiden sisällä olevan tekstin voitte lukea kuvasta tuolla ylempänä.

Miksi taiteilijoiden kantaaottavat teokset käsittelevät niin usein taiteilijoiden toimeentuloa? Voin tietysti samaistua näihin teoksiin itse, kaikki pienituloiset tai koskaan byrokratian kanssa paperisotaa käyneet voivat. Mutta jotenkin minusta silti tuntuu, että tässä pienituloiset kosiskelevat muita pienituloisia valittamaan yhdessä elämän kurjuutta.

En minä tiedä, voisiko mitään muutakaan olla. Kunhan pohdiskelen; kukin kai ottaa kantaa oman elämänsä kannalta tärkeimpiin asioihin. Ja tuntuuhan sekin joskus aika päälleliimaltulta, kun otetaan kantaa ihan koko maailman pahuuteen. Jotenkin vain näistä kurjista kurjista ja kultakehyksistä jäi sellainen olo, että eihän tässä edes jakseta ajatella, että mikään voisi koskaan enää muuttua. Toisaalta – se, mitä ihmisen arjessa tapahtuu, on onneksi usein ihan jotain muuta kuin mihin paperit ihmisen luokittelevat (ja siitäkin oli esillä hienoja esimerkkejä, mm. erään taiteilijan valokuvakooste arjestaan).

On liian kauheaa, jos taiteesta tulee väsynyttä ja kyynistä (vaikka ymmärrän hyvin, että siitä voi sellaista tulla). Siksi otan ilolla vastaan tuhannen kurjen taittelemisenkin tekona, jolla maailman toivotaan muuttuvan.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: